tiistai 31. heinäkuuta 2012

Tärkeää ei ole miten vaan miksi

Älkää kopioiko tämän vuoden toimintasuunnitelmaa vuodelle 2013, muistuttaa Kimmo Levä.

Nordisk Museologi ei ole houkuttelevalla taitolla pilattu opus, mutta jutut ovat useimmiten lukemisen arvoisia. Näin on uusimmankin kirjan osalta (Nordisk Museologi 1/2012). Erityisen puhutteleva on Robert R. Janesin haastatteluun perustuva juttu What are museums for? Revisiting Museums in a Troubled World, jossa pohditaan museoiden muuttunutta toimintaympäristöä ja erityisesti museon johtamisen haasteita. Janes ei säästele arvioidessaan museoiden johtamisen nykytilaa.

Janes kritisoi vahvasti sitä, että museot ovat toiminnassaan entistä enemmän kiinnittyneet yritysmaailman viitekehykseen. Museoita halutaan johtaa kuin yrityksiä ja tämä näkyy siinä, että museoiden hallituksiin haalitaan entistä enemmän yritystaustaisia jäseniä. Tuloksena on ollut museotoiminnalle vieras lyhytjänteinen toiminta, jossa yhteiskunnallisen tehtävän tilalle on tullut raha.

Lyhytjänteinen tuloksen tekemisen paine on johtanut näyttäviin rakennusinvestointeihin ja megaluokan vaihtuviin näyttelyihin. Tuloksena ei useimmissa tapauksissa ole ollut positiivinen talous vaan huima kiinteiden kulujen kasvu, joka on vienyt voimat ja mahdollisuudet muilta kehittämishankkeilta. Janesin mukaan yrityksiä pystytään pitämään elinvoimaisena keskimäärin 40–50 vuotta. Museoille tämä on lyhyt aika. Janes antaakin ymmärtää, että ehkä osaaminen pitäisikin kulkea toiseen suuntaan. Museoammattilaisilla olisi enemmän annettavaa yritysten hallinnossa kuin päinvastoin.

Museoiden suurin ongelma on tuudittautuminen merkittävän yhteiskunnallisen roolin ja tehtävän luomaan turvallisuuden tunteeseen. Tuloksena on ollut, että meritoituneet johtajat tekevät ja teettävät asiat samalla lailla vuodesta toiseen – ”…many museums managers and leaders who may have 20 years of experience, but it is the same year repeated 20 times”. Tämä on jo lähitulevaisuudessa tuhon tie. Museoiden on opittava itsekriittisyyteen ja kyseenalaistamaan oman asemansa ja toimintamallinsa. Nykyisestä käytännöstä, jossa korostetaan sitä, miten asiat pitää tehdä, on luovuttava. Sen sijaan meidän on kysyttävä, miksi joku asia on tehtävä?

Lomakauden jälkeisen syksyyn valmistautuminen on hyvä aloittaa aivojumpalla, jossa haette vastaukset seuraaviin kysymyksiin:
  • - Miksi museonne on olemassa?
  • - Mitä muutoksia museo haluaa saada aikaan?
  • - Mitä ratkaisuja museo tarjoaa?
Jos ette löytäneet vastauksia, asia ei ole ongelmallinen muilta osin kuin siksi, että: 1) museo-organisaationne ulkopuolella olevat löytävät ne vielä huonommin, ja 2) teidän on aika potea huonoa omaatuntoa jokaisesta lauseesta ja kappaleesta, jotka kopioitte tämän vuoden toimintasuunnitelmasta vuodelle 2013.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Joukkojen viisaus

Voisiko hidasta sisällönkuvailua nopeuttaa ja sen laatua parantaa joukkoistamalla? kysyy Satu Savia.

Museo 2015 -hankkeessa toteutettavan kokoelmahallintajärjestelmän vaatimusmäärittelytyöryhmässä keskusteltiin kesäkuussa sosiaalisesta mediasta eli somesta. Esiin nousi joukkoistaminen ja sen merkitys museotyössä. Sama käsite, crowdsourcing, toistui kesäkuun lopussa Lontoossa järjestetyn Open Culture 2012 -konferenssin monissa esityksissä.

Konferenssissa esiteltiin joukkoistamishanke nimeltään Your Paintings www.bbc.co.uk/arts/yourpaintings. Public Catalogue Foundationin ja BBC:n Your Paintings -sivuston ideana on julkaista verkossa Yhdistyneiden kuningaskuntien kaikki julkisessa omistuksessa olevat kaksisataatuhatta öljyvärimaalausta. Tätä kirjoittaessani sivustolla on julkaistu 145 000 maalausta. Maalausten sisällönkuvailu (mm. asiasanat ja luokitus) tehdään joukkoistamalla. Kuka vain voi rekisteröityä sisällönkuvailijaksi eli taggaajaksi. Sisällönkuvailu tehdään taggeriksi nimetyllä työkalulla.

Mitä ihmettä? Voiko ilman taidehistorian opintoja tehdä taiteen sisällönkuvailua? Kyllä, ja mielestäni varsin onnistuneesti. Taggeri on helppokäyttöinen ja se ohjaa sisällönkuvailijaa tarjoten vaihtoehtoja, joita on jo aiemmin käytetty tai jotka asiantuntijat ovat syöttäneet taggeriin. Sisällönkuvailun oikeellisuus varmistetaan matemaattisesti. Mitä useampi taggaaja on sitä mieltä, että maalauksessa on jokin asia, sitä varmemmin se siellä myös on ja siirtyy teoksen kuvailutietoihin. Hyvin sisällönkuvaillusta aineistosta on kaikkien kiinnostuneiden helpompi hakea jatkossa sitä mitä tarvitsee.

Suomen museoissa on toki käytetty jo vuosia sosiaalista mediaa (esim. Tampereen museoiden Museosolmu www.museosolmu.fi). Mutta voisiko sitä hyödyntää vielä paljon enemmän? Mitä syitä voi olla sosiaalisen median käytön hylkäämiseen (tekijänoikeuksiin ym. rajoitteet pois lukien) museoissa? Koetaanko sosiaalisen median käytön uhat suurempina kuin sen vahvuudet? Onko se rahakysymys?

Somen käyttöä ilmaiseksi tarjoaa museoille vaikkapa Wikipedia, jonka sisältöjen tuottajaksi museot voisivat ryhtyä ja saada siten itselleen näkyvyyttä ja vaikuttavuutta. Toinen idea voisi olla digitointihankkeiden sisällönkuvailun joukkoistaminen. Vanhojen valokuvavedosten jäljennöskuvaus digitaalikameralla ”sarjatyönä” on alkuvalmisteluiden jälkeen nopein vaihe digitoinnissa. Hitain vaihe on kuvien luettelointi kokoelmahallintajärjestelmään. Voisiko hidasta sisällönkuvailua nopeuttaa ja sen laatua parantaa joukkoistamalla? Voisiko joukkoistaminen tehdä kokoelmista vielä enemmän yhteistä kansallista omaisuutta ja saada asiakkaamme kokemaan osallisuutta ja arvostusta?

Suomen eOppimiskeskus ry:n projektisuunnitelija Anne Rongas esitteli Museoliiton sosiaalisen median koulutuspäivässä keväällä James Surowieckin ajatuksia joukkoistamisesta. Surowiecki on todistanut kirjassaan Joukkojen viisaus (The Wisdom of the Crowds, 2004), että on mahdollista saada erittäin laadukasta tietoa, kun ehdotuksia kerätään suurelta ja monimuotoiselta joukolta. Toivottavasti museoilla riittää ideoita ja rohkeutta joukkoistamiseen vaikkapa digitointihankkeissa, ennen kuin siitä tulee talouden alati kiristyessä välttämättömyyttä.

Lopuksi onnittelut meille kaikille siitä, että opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi 4.7.2012 kaikkiaan 44 museolle 252 000 euroa kokoelmien digitointiin.

Projektipäällikkö Satu Savia, Museo 2015 -hanke

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Ei-toivotut kävijät


Hämeen linna joutui varkauden kohteeksi kesäkuun lopussa, kun linnan restauroinnista kertovan näyttelyn vitriinistä katosi kaksi sormusta. Kuvan kullattu sormus on peräisin 1350-1400-luvulta. Sormukset palautuivat museoon postitse muutaman päivän kuluttua. Poliisi tutkii asiaa. Kuva: Hämeen linna/Museovirasto.

Museokokoelmien ei tule olla liian helposti saatavilla, sillä silloin ne saattavat houkutella pitkäkyntisiä, kirjoittaa Kimmo Levä. 

Päivittäisen taloudenhoidon paineessa liian harvoin tulee ajatelleeksi, että museot ovat pääsääntöisesti vauraita organisaatioita. Kokoelmiimme sitoutuva omaisuus on moninkertainen tilinpäätöksen taseessa todennettuun museon vaurauteen nähden. Tämä unohtaminen on luonnollista. Meille ICOMin eettisten ohjeiden läpitunkemille museoihmisille on riittävästi toistettu, ettei korvaamattomilla kokoelmilla ole, eikä niille saa määritellä taloudellista arvoa.

Hyvä näin, mutta onnetonta on, että varkaat eivät lue tai eivät ainakaan noudata museoeettisiä sääntöjä. Tämä on viimeaikoina huomattu erityisesti Iso-Britanniassa. Suomen museoliiton brittiläinen sisarjärjestö Museums Associaton (MA) on parissa tuoreimmassa Museums Journal –lehdessä esittänyt vakavan huolen museoihin kohdistuvien varkauksien ja vahingontekojen lisääntymisestä. Varkaudet ovat kaksitoistakertaistuneet (!) viidessä vuodessa. Vuonna 2011 paikalliseen tilastoon kirjautui 75 000 kulttuuriperintöön kohdistunutta vahingontekoa ja varkautta.

Varkauksien lisääntymiseen on useita syitä. Taloudellinen ahdinko lisää ihmisten epätoivoa, jota pyritään lieventämään varkauksilla. Puutteet turvajärjestelmissä lisäävät museoiden houkuttavuutta varkauksien kohteena. Museot ovat säästötoimina vähentäneet valvontahenkilökuntaa ja turvalaitteiden huollot ja uusimiset on jätetty tekemättä. Yllättävä, mutta ymmärrettävä museovarkauksien lisääntymisen syy on museokokoelmien saavutettavuuden parantuminen. Kokeiltavuus ja interaktivisuus lisäävät mahdollisuuksia ja houkutuksia varkauksiin.

Ikävin syy museovarkauksien lisääntymiseen on ehdottomasti se, että pimeillä markkinoilla kysyntä museoiden kokoelmissa olevia korvaamattomia materiaaleja kohtaan on kasvussa. Pimeät markkinat ovat kasvussa erityisesti Aasiassa, jossa äkkirikastuneet ihmiset haluavat hallintaansa harvinaista ja korvaamatonta materiaalia. Tämä näkyy siinä, että ainakin Britanniassa kiinalaiseen kulttuuriin liittyvät materiaalit ovat varkaustilastojen kärkipäässä.

Varkauksien kärkipäässä ovat materiaalit, joita on helppo kuljettaa maasta tai muuttaa rahaksi. Helpoiten rahaksi muutettavia ovat arvometalleja sisältävät esineet. Erikoinen anekdootti on, että Britanniassa ensimmäinen esineryhmä, joka on otettu varkauksien takia erityistarkkailuun, on sarvikuonojen sarvet. Sarvien kilohinta mustassa pörssissä on kuulemma 30 000 dollaria. Ostajia löytyy erityisesti Aasiasta, jossa sarvesta tehdyn lääkkeen uskotaan auttavan syövän hoidossa.

Suomi ei ainakaan uutisoinnin perusteella ole vielä sarvikuonojen maa. Emme kuitenkaan ole lintukoto, kuten äskettäin uutisoitu Hämeen linnan koruvarkaus osoittaa. Tarkista museosi teknisten turvajärjestelmien toimivuus tänään ja arvioi, onko museosi kokoelmien saavutettavuus jo liiankin korkealla tasolla. Toimivat ja näkyvät turvajärjestelmät ovat ainoa tapa ennaltaehkäistä varkauksia, vaikka voisimme humanisteina tietenkin ajatella kutsuvamme alamaailman ICOMin jäseneksi - silloin hekin sitoutuisivat siihen, että museokokoelmilla ei ole rahallista arvoa.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto