keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Museoliiton vuosi 2016

Jälleen on yksi vuosi lopuillaan, ja on aika perinteisen vuosikatsauksen. Museoliitossa tapahtui paljon myös vuonna 2016, mutta edellisistä vuosista poiketen pääsette nyt minuutin ja 35 sekunnin mittaiselle matkalle menneisyyteen tekstimuotoisen päivityksen sijasta. Näistä tunnelmista on mukava jatkaa kohti Suomen satavuotisjuhlavuotta.

Olkaa hyvät, ja hyvää uutta vuotta kaikille!



Tanja Salonen
Kuvakollaasin tekijä on Suomen museoliiton tiedottaja

tiistai 20. joulukuuta 2016

P.S.-blogin 10 luetuinta postausta vuonna 2016


Mikä puhutti vuonna 2016 Museoliiton P.S.-blogissa ja mikä kiinnosti lukijoita? Tässä on vuoden luetuimpien blogipostausten kymmenen kärki.


Lista on koottu 19.12.2016 Bloggerin omasta tilastosta, joka mittaa tekstien näyttökertoja. Tämän vuoden suosituin postaus on kerännyt jo lähes 9000 näyttökertaa.


1. Kuka voittaa ja mitä, jos Guggenheim ei toteudu? 8.11.2016
Ei kukaan. Ei mitään. Näin vastaa kysymykseen Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä.
http://museoliitto.blogspot.fi/2016/11/kuka-voittaa-ja-mita-jos-guggenheim-ei.html

2. Oikeus tulla muistetuksi 1.3.2016
EU:n tietosuojauudistus parantaa yksityishenkilön tietosuojaa, mutta tuhoaako se samalla hänen oikeutensa tulla muistetuksi? Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä toivoo malttia ja järkeä tietosuoja-asiantuntijoille, jotka lakia tulkitsevat.
http://museoliitto.blogspot.fi/2016/03/oikeus-tulla-muistetuksi.html

3. Kilpailukykysopimus – puutteita osaamisessa, etiikassa vai molemmissa? 22.8.2016
Valtiovarainministeriön 12.8.2016 julkistama budjettiesitys perustuu koulutus- ja kulttuurirahoituksen osalta kilpailukykysopimuksen virheelliselle tulkinnalle. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä vaatii virheen korjaamista.
http://museoliitto.blogspot.fi/2016/08/kilpailukykysopimus-puutteita.html

4. Guggenheim Helsinki, kyllä vai ei? 19.2.2016
(Teksti on julkaistu osittain Museo-lehdessä 1/2016.)
Guggenheim Helsinki -hanke puhuttaa. Toistaiseksi julkisuudessa ovat olleet esillä lähinnä matkailualan ja elinkeinoelämän edustajat, eivät niinkään museoalan ammattilaiset. Museo-lehti selvitti verkkokyselyllä, mitä museoalalla työskentelevät ajattelevat suunnitellusta uudesta taidemuseosta.
http://museoliitto.blogspot.fi/2016/02/guggenheim-helsinki-kylla-vai-ei.html

5. Museokahvilat testissä 23.11.2016
(Teksti on julkaistu Museo-lehdessä 3/2016)
Onnistunut museovierailu päättyy usein kahvikupin äärelle. Museoliiton henkilökunnasta koottu testiryhmä tutustui museokahviloiden runsaaseen valikoimaan. Kesälomaretkien varrelle osui monia persoonallisia kohteita, joissa museoelämyksiä sulateltiin herkullisten tarjoilujen parissa.
http://museoliitto.blogspot.fi/2016/11/museokahvilat-testissa.html

6. Mikä museo on? 7.10.2016
Museo on määriteltävä uudelleen, sillä sen rooli yhteiskunnassa on laajentunut. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoittaa nyt museon määritelmästä.
http://museoliitto.blogspot.fi/2016/10/mika-museo-on.html

7. Asiantuntijaa johtamassa 1.7.2016
Asiantuntijoiden johtamiseen liittyy kimurantteja ongelmia myös museoissa. Nyt Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä tarttuu ongelmien tunnistamiseen ja esittelee myös keinoja, joilla ongelmia voi lähteä purkamaan.
http://museoliitto.blogspot.fi/2016/07/asiantuntijaa-johtamassa.html

8. Verellä veistetty museo 9.9.2016

Syyskuun 11. päivän terrori-iskuista on tänä sunnuntaina kulunut 15 vuotta. Tapahtumapaikalla on nykyisin muun muassa museo. Epäonnistunut museo. Museoliiton tiedottaja Tanja Salonen paneutuu museoon ja sen synkkään tarinaan.
http://museoliitto.blogspot.fi/2016/09/verella-veistetty-museo.html

9. Oodi perinteisille yleisopastuksille 26.7.2016
Arvostetaanko yleisopastuksia tarpeeksi? Museopedagogi Leena Tornberg pohtii blogikirjoituksessaan yleisopastusten nykytilaa ja miettii, voisiko opastuksia tuotteistaa jämäkämmin suurelle yleisölle.
http://museoliitto.blogspot.fi/2016/07/oodi-perinteisille-yleisopastuksille.html

10. Eikö sotahistoriassamme ole mitään tallentamisen ja kertomisen arvoista? 8.6.2016
Suomea ei puolusteta eikä ole ennenkään puolustettu vain tulivoimalla. Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä muistuttaa, että myös sotahistorian tallentaminen ja tunteminen ovat osa puolustusta.
http://museoliitto.blogspot.fi/2016/06/eiko-sotahistoriassamme-ole-mitaan.html


Blogiin on vielä tämän vuoden puolella tulossa kuvakooste Museoliiton vuodesta. Ensi vuonna jatkamme ajankohtaisten aiheiden parissa.

Tanja Salonen
Listan kokoaja on Suomen museoliiton tiedottaja

torstai 15. joulukuuta 2016

Museot totuuden tuolla puolen



Museoiden on perinteisesti nähty pyrkivän puolueettomaan totuuden esittämiseen. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä onkin huolestunut museoiden pärjäämisestä nykymaailmassa, jossa mielipide on uusi totuus.


Viimeaikaiset vaalit ovat järjestelmällisesti kuohauttaneet kansaa. Ensin tuli jytky, sitten brexit, sitten Trump. Nyt odotellaan sydän syrjällään seuraavia vaaleja Ranskassa, Saksassa sekä Italiassa.

Yhteistä voitollisille vaalituloksille on ollut populismi, joka pohjautuu siihen, että totuutta yksinkertaistetaan. Pahimmillaan totuudesta ei välitetä mitään. Populistien asialistalla ovat olleet erityisesti maahanmuuttoon, monikulttuurisuuteen ja kansainväliseen yhteistyöhön liittyvät kysymykset. Lisäksi poliittisessa keskustelussa yhteisymmärrys on saanut väistyä jyrkän vastakkainasettelun tieltä.

Asialistan lisäksi yhteisiä ovat olleet toteutunutta kehitystä selittäneet syyt. Vaalitulosten on kerrottu olevan seurausta perusduunareiden kapinasta, joka kohdistuu elitistisiksi ja kansasta vieraantuneiksi koettuihin politiikkoihin ja taloudellisen vallan käyttäjiin. Filosofisissa pohdinnoissa ollaan nähty jopa siirtyminen totuuden jälkeiseen aikaan, jossa tietoon pohjautuvaa totuutta tärkeämpää on mielipiteeseen ja tunteeseen perustuva totuus. Siirtymisen uuteen aikaan on mahdollistanut ennen muuta sosiaalinen media, joka totuuden häviöksi tekee kaikista kirjoituksista, uutisista ja viestijöistä tasa-arvoisia.

Totuuden jälkeisen ajan huipentumaksi nousee Yhdysvaltain tämänvuotinen presidentinvaalitaistelu. Valetta ja valeuutisia tehtailtiin järjestelmällisesti sekä ulko- ja sisäpoliittisten että taloudellisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Uutta ja erityisen huolestuttavaa arvojen näkökulmasta oli se, että valheesta kiinni jääminen ei enää vienyt ehdokkailta suosiota. Totuutta puoltavat vastaiskut ovat toistaiseksi jääneet lähinnä ihmettelyn asteelle, mutta jykevämpääkin on tulossa. Näin voi päätellä Tšekin valtion juuri avaamasta keskuksesta, jonka tehtävänä on puuttua aktiivistesti valeuutisten levittämiseen.

Museot menestyvät yleensä erinomaisesti, kun arvioidaan yhteiskunnan luotettavimpia medioita. Museoiden uskotaan välittävän kulttuureista ja historiasta niin objektiivista tietoa kuin mahdollista. Tältä osin totuuden jälkeiseen aikaan siirtyminen näyttää meidän kannaltamme huolestuttavalta. Uhkaava tulevaisuus toteutuu, jos välipitämättömyys totuutta kohtaan edelleen syvenee. Tässä toimintaympäristössä museoilla ei ole sijaa. Populistien agendalla museotoiminta on viimeisenä, ja silloinkin museoiden tehtävänä on ainoastaan toimia kuvitteellisen vanhan hyvän ajan todistajina.

Museoiden on kuitenkin mahdollista selvitä myös totuuden jälkeisessä ajassa. Niiden on otettava entistä suurempi rooli totuuden gallupsuosion kasvattamisessa. Tarve tämän suuntaiseen toimintaan on lisääntymässä. Viime viikkoina lehtien yleisönosastokirjoituksissa on nostettu esiin lähes päivittäin uusien museoiden tarve. Poliittinen liikehdintä ja koetut yllätykset nostavat väistämättä mieliin kysymyksiä, joihin on löydettävissä vastauksia vain kulttuurien ja poliittisen historian tuntemisen kautta.

Yllättävää ei ole, että uusia museoita on esitetty erityisesti etnografian ja poliittisen historian sektoreille. Samalla on osoittautumassa, että museoiden ja erityisesti Museoviraston ja Kansallismuseon rahoituksen ja toiminnan leikkaukset ovat olleet vakava virhe. Kulttuurien museo ajettiin alas juuri, kun sen yhteiskunnallinen tarve alkoi kasvaa. Itsenäisyyden juhlavuosi puolestaan olisi ollut ajoituksellisesti otollista aikaa vahvistaa Kansallismuseon roolia valtiollisen ja poliittisen historian museona. Molempien toteutuneiden virheiden välttäminen olisi ollut mahdollista, jos siihen olisi ollut poliittista tahtoa.

Tehdyt virheet ovat luonnollisesti korjattavissa, mutta Guggenheim-museohankkeen kaltaiseen soutamiseen ja huopaamiseen ei nyt ole varaa. Erityisen tärkeää on, että sivistystä tukevat poliittiset puolueet löytävät yhteisen tahdon yli puoluerajojen. Jos näin ei käy, se on häviö sekä museoille että totuudelle.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

maanantai 5. joulukuuta 2016

Merkkivuodet vauhdittamaan suomalais-venäläistä yhteistyötä

Kuva: Kirsi Muurama

Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä osallistui viime viikolla Venäjän museoliiton vuosikokoukseen. Kokouksesta jäi tuliaisiksi yhteistyösopimus ja katsaus Venäjän museoiden nykytilaan.

Osallistuin viime viikon lopulla Venäjän museoliiton (The Union of Museums of Russia) vuosikokoukseen, joka järjestettiin Pietarissa vuosittaisen kulttuurifoorumin yhteydessä. Museoliiton vuosikokoukseen osallistui reilut 200 museonjohtajaa. Kulttuurifoorumissa oli osallistujia yli 8000 kaikilta kulttuurin lohkoilta, ja sen pääteema oli tänä vuonna elokuva.

Venäjän museoliitto on perustettu vuonna 2002, ja siinä on jäseninä noin 400 museota. Uudet jäsenet hyväksytään vuosikokouksessa äänestyksellä. Tänäkin vuonna kokouksessa hyväksyttiin yli 10 uutta jäsenmuseota, joista monet Krimin alueelta. Keskustelua aiheutti vain erään rahakokoelmaa ylläpitävän ja esittävän museon jäsenyys. Selvitysten jälkeen voitiin kuitenkin todeta, että sekin täyttää museon ja siten jäsenyyden kriteerit.

Toiminnassaan Venäjän museoliitto keskittyy viranomaisiin ja poliitikoihin kohdistuvaan edunvalvontaan paikallisella ja alueellisella sekä liittovaltion tasolla. Koulutustoimintaa ja viestintää on vähän. Venäjän museoliiton puheenjohtaja on Eremitaasin pääjohtaja Mikhail Piotrovsky. Liiton pääsihteerinä työskentelee aikaisemmasta uskontojen museon johtajan toimesta jo eläkkeellä oleva Boris Arakcheev.

Kuten tavallista, museoiden mahdollisuudet ja uhat näyttävät monilta osin samankaltaisilta molemmin puolin rajaa. Kasvava kulttuurimatkailu ja digitalisaatio ovat muuttamassa museotyötä ja museoiden yhteiskunnallista roolia. Venäjän museoissa vierailee vuositasolla n. 100 miljoonaa kävijää. Digitalisaation edistämiseen liitolla on melko varauksellinen kanta, ja puheenjohtaja painotti puheessaan työn priorisointia fyysisten materiaalien säilymisen varmistamiseen. Kokoelmatyön kehittämisessä nousi esiin meillekin tuttu tavoite eli kokoelmien liikkuvuuden lisääminen.

Sekä Suomessa että Venäjällä yhteisenä uhkana näyttäytyy talouden kehitys. Rahoitus ei ole Venäjällä kasvanut vuosiin, ja tällä hetkellä budjettivarat riittävät lähinnä palkkojen maksuun. Esiin nousi myös ongelma museoalan matalasta palkkatasosta. Museoammattilaisen keskipalkan kerrottiin olevan 15 000 ruplaa kuukaudessa, mikä nykyisellä kurssilla tarkoittaa noin 240 euroa. Käydyissä keskusteluissa tulikin esiin, että alhainen palkkataso on merkittävästi vaikeuttamassa henkilöstön saatavuutta ja nuorten hakeutumista museotyöhön.

Taloudellisia kysymyksiä enemmän Venäjän museoliiton kokouksessa puhutti kuitenkin painostus, jota koetaan tulevan sekä poliittiselta taholta että erilaisilta aktivistiryhmiltä. Aktivistien tekemät tihutyöt museoissa ovat lisääntyneet huomattavasti, ja esimerkiksi näyttelyissä olevia taideteoksia on sotkettu. Poliittinen painostus tai ohjaus on ilmeistä, sillä vuosikokouksessakin puhunut Venäjän liittovaltion varakulttuuriministeri totesi suoraan, ettei valtion rahoitusta tule käyttää yhteiskuntakriittisen toiminnan tukemiseen. Tästä esimerkkinä hän nosti esiin Pussy Riotin.

Venäjän museoiden toiminnassa ongelmaksi nostettiin myös korruptio, joskin näkökulma oli se, että korruption vähentämiseen tähtäävät toimet ovat vaikeuttaneet museoiden toimintaa. Korruptiota ei esitettyjen näkökulmien ja esitetyn korruption määritelmän perusteella esiinny museoissa. Erityisen kriittisesti suhtauduttiin juuri voimaan tulleeseen lakiin, joka kieltää sukulaisten palkkaamisen museoihin. Museotyötä verrattiin sirkukseen, jossa sukudynastioiden olemassaolo ja muodostuminen on elinehto. Tässä suomalaiselle museosektorille hieman oudossa keskustelussa kritisoitiin vahvoin sanankääntein Venäjän museoliittoa selkeästä vaikuttamistyön epäonnistumisesta. Kysyttiin jopa sitä, mitä pitäisi tehdä, kun museon työntekijöitä menee keskenään naimisiin. Onko potkujen paikka?

Oma tähtihetkeni vuosikokouksessa oli Suomen museoliiton ja Venäjän museoliiton välisen yhteistyösopimuksen jatkokauden allekirjoittaminen. Nyt yhteistyötämme raamittava sopimus jatkuu Vuoden 2019 loppuun.

Sopimuksen keskeinen tavoite on lisätä museoiden välistä kommunikointia. Tässä onnistuaksemme meidän on lisättävä keskinäistä luottamusta ja madallettava kynnyksiä käytännön yhteistyössä, kuten kokoelmien liikkuvuuden osalta. Kynnyksiä on erityisesti Venäjän puolella Suomea byrokraattisempien ja muodollisempien toimintatapojen vuoksi.

Yhteistyösopimus velvoittaa meitä

- Suomalais-venäläisten museopäivien järjestämiseen joka kolmas vuosi,
- verkostoitumiseen ja asiantuntijavaihtoon museoiden välillä,
- parhaista käytännöistä tiedottamiseen,
- yhteisten seminaarien ja kokousten järjestämiseen,
- kestävän kehityksen edistämiseen museoalalla,
- aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön säilymisen edistämiseen,
- yksittäisten museoiden välisen yhteistyön edistämiseen ja
- yhteistyön lisäämiseen kansainvälisissä kysymyksissä.

Yhteistyösopimus Suomen museoliiton ja Venäjän museoliiton välillä on tärkeä, mutta sen merkityksen määrittelee toteutuminen. Tähän vuoteen päättyvän ensimmäisen sopimuskauden tuloksia emme voi juhlia, mutta yhteydenpitomme oli tiiviimpää kuin olisi ollut ilman sopimusta. Vuoden 2017 alusta alkavalla toisella sopimusjaksolla on edeltäjäänsä paremmat mahdollisuudet onnistua.

Olemme jo tuttuja keskenämme, ja vuodet 2017 ja 2018 nostavat poikkeuksellisella tavalla esiin yhteisen historiamme käännekohdat sekä tarpeet niihin liittyville keskusteluille, hankkeille ja esiintymisille. Venäjällä saamani käsityksen mukaan Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden. Jos tämä tulkinta ei kelpaa, yhteistyön tiivistämisellä on jo kiire.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Museokahvilat testissä



Onnistunut museovierailu päättyy usein kahvikupin äärelle. Museoliiton henkilökunnasta koottu testiryhmä tutustui museokahviloiden runsaaseen valikoimaan. Kesälomaretkien varrelle osui monia persoonallisia kohteita, joissa museoelämyksiä sulateltiin herkullisten tarjoilujen parissa. 


Museokahviloihin on vapaa pääsy. Kaikkiin testattuihin museokohteisiin pääsee tutustumaan myös Museokortilla.


Café Qwensel, Läntinen rantakatu 13 B, Turku

Apteekkimuseon Café Qwensel toimii Turun keskustassa Aurajoen rannalla, jonne on muodostunut viime vuosina trendikahviloiden ja -ravintoloiden keskittymä. Niiden joukosta 1700-luvun kahvila erottuu persoonallisella tyylillä. Idyllisellä sisäpihalla on pieni hyötykasviviljelmä, jonka antimia käytetään mahdollisuuksien mukaan kahvilan keittiössä.

Kahvilan erikoisuus on norjan munkki, joka eroaa tavallisesta munkista mehevällä koostumuksella ja rapealla kuorella. Lisäksi kahvila tarjoaa suolaisia ja makeita piiraita, salaatteja sekä lounaskeittoja kohtuulliseen hintaan. Kahvit tarjoillaan pöytiin isossa kuparipannussa.

Korttelimuseon kahvitupa, Kirkkokatu 22, Kuopio

Kuopion korttelimuseon kahvila sopii erinomaisesti museon yhdentoista vanhan puutalon muodostamaan pihapiiriin. Kahvilan sisustus on perinteinen räsymattoineen ja tuvan seinien viertä kiertävine penkkeineen. Kahvikupin voi valita sinivalkoisesta kirppistyylisestä valikoimasta. Pitkät pöydät ikkunoiden edessä ja tuvan valkoinen leivinuuni takaavat leppoisan ja museon aihepiiriin virittelevän mielentilan.

Tarjolla on perinteisten munkkien ja kakkujen lisäksi myös savolaisia herkkuja: mustikkakukkoa vaniljakastikkeen kanssa ja ryynirieskaa savumuikkutäytteellä. Lisäpisteet kahvila saa hyvästä hinta-laatusuhteesta.

Café MUUSA, Eteläranta, Pori

Kahden aikuisen ja yhden lapsen muodostama testiryhmämme vieraili Porin taidemuseon kahvilassa. Valitsimme aikuisille lounasbuffetin, joka oli hinta-laatusuhteeltaan oiva ja täyttävä. Pidimme siitä, että tarjottavat olivat itse tehtyjä, eivät puolivalmiita pakasteita. Erikoismaininnan kahvila saa selattavien kirjojen hyllystä, joka antoi lapsiperheelle aikaa omaan ruokailuun.

Tunnelma kahvilassa oli hiukan kotikutoinen verrattuna moderniin nykytaiteeseen. Vaikka kahvila ei siis jatkanut museokokemusta, poistuimme kuitenkin tarjoiluihin tyytyväisinä.

El Fant, Katariinankatu 3, Helsinki

Kahvi- ja viinibaari El Fant sopii erinomaisesti Helsingin uuden kaupunginmuseon kainaloon, sillä tämä museokahvila on kuin Helsinki pienoiskoossa: sympaattinen, monipuolinen ja rento. Ilman ylimääräistä säätämistä päivän lounaskeitto vaihtui pyynnöstä maukkaaseen ja ruokaisaan kukkakaalisalaattiin, jota piristivät chilinpalat ja erinomainen leipä. Lounaan kruunasivat Good Life Coffeen kahvi sekä herkullinen porkkanakakku.

Sisustus ei turhia koreile, mutta pienet yksityiskohdat, kuten naruista tehdyt kattolamput, lisäävät paikan viihtyisyyttä. El Fant on miellyttävä ja monipuolinen museokahvila, joka tarjoaa maittavaa lounasta, erinomaista kahvia ja mukavat puitteet museokierroksen jälkeiselle viinilasilliselle.

Café Alvar, Alvar Aallon katu 7, Jyväskylä

Café Alvar on viihtyisä ja tyylikäs kahvila Alvar Aalto -museon yhteydessä. Alvar Aallon ”valkoista kautta” edustava museorakennus tarjoaa silmänruokaa designista ja arkkitehtuurista kiinnostuneille kahvilan antimista nauttimisen lomassa.

Kahvilasta saa myös lounasta, mutta sen erikoisuutena ovat monipuoliset ja herkulliset kakut, joita valmistetaan tilauksestakin. Tyrni-valkosuklaajuustokakku ja mansikka-rosmariinikakku maistuivat kahvin kera pienellä terassilla museon kainalossa. Lisäpiste pöytiintarjoilusta!

Café Huvila, Mannerheimintie 13b, Helsinki

Café Huvila toimii Hakasalmen huvilan 170-vuotiaassa leivintuvassa. Kahvilan tunnelma on välitön. Kirjoja on esillä luettavaksi, jos oma unohtui kotiin.

Kahvila tarjoaa sekä lounasta että perinteisiä kahvila-annoksia. Kaikki tarjoilut näyttävät hyviltä ja pelkistetty tarjoilutapa tuntuu sopivan kahvilan luonteeseen. Kahvila käyttää myös tuoreita antimia suoraan omasta puutarhastaan. Puro Reilun kaupan luomukahvi paksulla kermavaahdolla täyttää kaikki odotukset. Laatuun sitoutunut paussipaikka toimii erinomaisena sisäänheittäjänä museolle.

Autereen tupa, Joenniementie 47, Mänttä

Taidemuseo Göstan pihapiirissä sijaitseva Kahvila Autereen tupa tarjoaa makeiden vaihtoehtojen lisäksi myös suolaisia piirakoita. Suklaaleivos pähkinäisellä pohjalla osoittautui maukkaaksi ja hedelmäisen vivahteikkaaksi. Punavalkoinen Red Velvet -kakku houkutteli aavistuksen enemmän ulkonäöllään kuin maullaan.

Kahvilan miljöö on viehättävä, ja sään salliessa kahvit voi siemailla viihtyisällä pihaterassilla. Tarjolla on myös salaatti- ja keittolounasta, joten Autereen tupa tuo kesäaikaan sopivasti kontrastia museon ravintolatarjontaan.

Lottamuseon kanttiini, Rantatie 39, Tuusula

Lottakanttiiniin tunnelma sopii museoon hyvin. Kahvilan visuaalinen ilme tuo mieleen oikean kanttiinin: seinät ovat harmaata panelointia, ja asiakkaita palvellaan kanttiinin modernisoidulta luukulta. Henkilökuntaan kuuluu iloisesti palvelevia, harmaisiin liivihameisiin pukeutuneita lottia. Korvikekahvit kaadetaan Lotta-kuppeihin, ja sota-aikaisesta radiosta tulee ajalle tyypillistä musiikkia juuri sopivalla äänenvoimakkuudella.

Kahvilassa on terassi, josta avautuu näkymä hyvin hoidetulle kartanon pihalle. Ei olekaan ihme, että kanttiini on suosittu hiukan syrjäisestä sijainnista huolimatta.

Gallen-Kallelan museokahvila, Gallen-Kallelan tie 27, Espoo

Mikä miljöö! Gallen-Kallelan Tarvaspää kelpasi taiteilijalle, kelpasi minulle ja kelpaa hyvin museokierroksen oheen. Sääli vain, että kahvilatila oli melko ahdas ja kuuma ainakin kesäisenä ruuhkaviikonloppuna. Onneksi juhlatilasta tuli viihdykkeeksi taitavaa pianonsoittoa. Uloskin toki pääsi istumaan.

Museo järjestää kesäisin villiyrttikursseja, ja teema näkyi kahvilassakin. Yrttiä ja luomua oli mukavasti kahvilan tarjoiluissa, ja laktoosittomat, vegaanit ja Pokémon-kouluttajatkin oli huomioitu. Tarjoiluja oli runsaasti ja kahvia sai muutenkin kuin mustana. Itse kokeilin virkistävää Wostokin yrttilimonadia ja maukasta raparperi-toscapiirakkaa.

Juttu on julkaistu Museo-lehden numerossa 3/2016.

torstai 17. marraskuuta 2016

Etujoukoissa Euroopassa

Badisches Landesmuseum. Kimmo Levä/SML

Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä osallistui viime viikolla NEMOn vuosikonferenssiin. Mitä jäi tapaamisesta mieleen tänä vuonna?
 
NEMO (Network of European Museum Organisations) kokoontui viime viikonloppuna vuosittaiseen konferenssiinsa ja vuosikokoukseensa Saksan Karlsruheen. Konferenssin teema oli museoiden taloudellinen vaikuttavuus otsikolla Money matters, ja konferenssia isännöivät Badisches Landesmuseum ja Saksan museoliitto.

Vuosittainen tapaaminen on erinomainen tilaisuus päivittää tiedot museoalan tilanteesta Euroopassa. Tänä vuonna konferenssiin osallistui 170 museoliitoissa tai museoalalla muuten työskentelevää henkilöä 33 eri maasta.

Parhaan tilannekuvan konferenssissa sai Saksan museoista. Saksan museoliitto on myös NEMOn isäntäliitto, joka vastaa verkoston käytännön toiminnasta, kuten koulutuksista, viestinnästä ja hallinnosta henkilöstöineen. Saksan museoliitto on ollut nyt NEMOn isäntäliitto jo 10 vuotta. Sitä ennen hommasta vastasi Suomen museoliitto.

Saksassa on 6372 museota, joissa vierailee vuosittain noin 111 miljoonaa kävijää. Kävijämäärät ovat kasvussa, kuten muuallakin Euroopassa. Mielenkiintoista on, että näillä luvuilla keskimääräisen museon kävijämäärä Saksassa on melko tarkkaan sama kuin Suomessa. Voimme myös viimeistään nyt jättää aktiivikäytöstä viestin, jossa Suomea nostetaan esiin ”maailman museoidumpana kansakuntana”. Saksassa yhtä museota kohden on 13 000 asukasta, kun Suomessa vastaava luku on 17 000.

Museoihin investoidaan Saksassa ja muissa Euroopan kasvukeskuksissa huomattavan paljon. Myös kasvukeskusten ulkopuolella olevien museoiden taloudelliset vaikeudet ovat yhteinen huolenaihe. Saksassa museoiden toiminnan suuntaa ovat kulttuurimatkailun lisäksi määrittäneet, eivät tosin kovin yllättävästi, siirtolaisuuden ja monikulttuurisuuden mukanaan tuomat yhteiskunnalliset muutokset. Saksan museoliitto on juuri julkaissut tähän liittyen tutustumisen arvoisen selvityksen Museums, migration and cultural diversity – Recommendations for museum work.

Konferenssin keynote-puhuja oli Pier Luigi Sacco, joka työskentelee kulttuuritalouden professorina IULMin yliopistossa Milanossa. Hän on toiminut myös vierailevana professorina Harvardissa. Tutkimuksissaan hän on keskittynyt kulttuurin talousvaikutuksiin jälkiteollisella ajalla. Saccon luennon teema oli How do museums create value. Esitelmässään Sacco jakoi museot kehitysvaiheeltaan kolmeen ryhmään: Museo 1.0, 2.0 ja 3.0.

Museo 1.0 -ryhmän tehtäviksi hän määritteli suojelun ja sivistämisen. Nämä museot keskittyvät kokoelmien tallentamiseen, tutkimiseen ja esittämiseen. Museoita rahoitetaan niiden yleishyödyllisten tehtävien vuoksi. Yhteiskuntatalouden näkökulmasta museot näyttäytyvät ennen muuta kuluna. 

Museo 2.0 -ryhmän museoiden tehtävässä painottuu viihdyttäminen. Museoilta odotetaan enenevissä määrin taloudellisen hyvinvoinnin rakentamista. Työssä painottuvat kulttuurimatkailun tarpeet. Taloudellinen vaikuttavuus on myös otettu Museo 2.0 -ryhmässä yhdeksi museoiden tehtävistä muiden yhteiskunnallisten tehtävien rinnalle. Yleisön palaute on tärkein menestyksen mittari, joka ohjaa museoiden strategioita.

Museo 3.0 -ryhmän museoiden tehtävissä korostuu ihmisten osallisuus. Yleisö ja yleisötyö ovat korvautuneet monikanavaisella toiminnalla, joka avaa museoiden tieto- ja osaamisvarannot kaikkien käyttöön. Siten museoista tulee osa monenlaisia yhteisöjä: yleisö korvautuu yhteisöillä. Talouden näkökulmasta museot ovat tärkeä osa innovaatiokeskittymiä ja hyvinvointikeskuksia. Niiden tehtävissä korostuvat kestävän kehityksen ja sosiaalisen tasa-arvoisuuden edistäminen.

Puhuessaan museoryhmistä professori Sacco korosti mittaamisen tärkeyttä riippumatta siitä, missä kehitysvaiheessa tai ryhmässä museo on. Erityisen tärkeää mittaaminen ja sitä kautta vaikuttavuuden osoittaminen on sosiaalisen hyvinvoinnin tehtävissä.

Kuten yleensä, nytkin oli erittäin mukava huomata, että suomalainen museoala kulkee Euroopan etujoukoissa. Euroopan museoliitoilla tai museoilla ei ole meille kerrottavana mitään ehdottoman uutta, mutta toki ne vahvistavat sitä käsitystä, että mekin olemme menossa oikeaan suuntaan. Sosiaalisen vaikuttavuuden ja kulttuurimatkailun lisäksi ajankohtaista Euroopassa ovat digitalisaatio, kokoelmahallintajärjestelmien kehittäminen, Museokortin kehittäminen, museoiden laadun kehittäminen ja mittaaminen, tekijänoikeus- ja henkilötietokysymykset sekä museoiden yhteistyö luovan teollisuuden kanssa.

Ei siis mitään uutta tuolta rintamalta, mutta hyviä vinkkejä ja käytännön työkaluja. Näistä yksi on Pohjois-Irlannin museoliiton tuottama työkalupakki, joka auttaa museoita huomioimaan olennaiset asiat, kun tavoitteena on sujuva yhteistyö museoiden sisältöjä hyödyntävien luovien alojen toimijoiden kanssa.

Omamme ja Euroopan edun vuoksi meidän on hyvä tuoda esiin osaamistamme osallistumalla kansainväliseen keskusteluun seminaareissa ja muilla foorumeilla. NEMOn on mahdollista auttaa meitä saamaan tuottamamme suomenkielinen sisältö laajempaan tietoisuuteen. Sieltä on mahdollisuus saada käännösapua julkaisuille, joiden sisältö arvioidaan kiinnostavaksi myös eurooppalaisen museokentän näkökulmasta.

Tällaista sisältöä meillä kyllä on. Mielestäni ainakin Museoviraston johdolla kehitellylle ja tänä vuonna Suomessa lanseeratulle museoiden arviointimenetelmälle on Euroopan museoissa suorastaan huutava tarve – vaikka he eivät sitä vielä itse oivalla.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

tiistai 8. marraskuuta 2016

Kuka voittaa ja mitä, jos Guggenheim ei toteudu?


Ei kukaan. Ei mitään. Näin vastaa kysymykseen Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä.

Guggenheimin tukisäätiö teki viime viikolla uuden esityksen museon toteuttamiseksi. Esityksessä yksityisen rahoituksen osuus oli kasvanut yli 66 miljoonaan euroon. Lisäksi tukisäätiö sitoutui museon ylläpitoon rakennusvaiheen jälkeen.

Esityksen mukaan Helsingin kaupunki osallistuu museon investointiin 80 miljoonalla eurolla, takaa tukisäätiön 35 miljoonan euron lainan sekä osallistuu kiinteistön ylläpitokustannuksiin 6,5 miljoonalla eurolla vuodessa. Hallinnollisesti Helsingin kaupungin rooli rajoittuu museokiinteistön omistamiseen. Uutta oli myös se, että Amerikkaan rahaa lähetetään aikaisempia suunnitelmia vähemmän. Guggenheim-säätiö on alentanut lisenssimaksuaan 10 miljoonaa dollaria.

Yksityisen rahoituksen osuus on noussut korvaamaan nollaan euroon pudonnutta valtion investointirahoitusta. Ministeri Grahn-Laasosen hätäisen lupauksen perusteella museo saa valtion rahaa valtionosuusrahoituksena 1,3 miljoonaa euroa vuodesta 2021 eteenpäin.

Esittelyssä julkistetut yksityiset rahoittajat edustavat niitä tahoja, jotka aluetaloudellisten tutkimusten mukaan tekevät rahaa museotoiminnalla. Yksityinen rahoitus on poikkeuksellisen suuri ja toteuttaa ensi kertaa näkyvästi niitä tavoitteita, joita Suomen museoliittokin on museoiden talouden vahvistamiselle ja rakenteiden muuttamiselle asettanut.

Nyt on avautunut ikkuna, joka toivottavasti mahdollistaa rahoitusrakenteen tuulettamisen koko museoalan eduksi. Tältä osin on onnetonta, että Guggenheim-esimerkki nostaa esiin uhan, että rahoitusrakenne alkaa toisesta päästä lahota kohti nollasummaa, kun kaupunki ja erityisesti valtio ovat omalta osaltaan vähentäneet osuuttaan yksityisen rahoituksen tahdissa.

Guggenheimin tukisäätiön esitys on hyvä ja epäilemättä paras tähänastisista. Tältä osin on hieman vaikea ymmärtää sitä nihkeyttä, jolla esitystä on julkisuudessa käsitelty. Minunkin haastatteluistani on melko järjestelmällisesti jätetty pois ne myönteiset arviot, joita olen erityisesti yksityisen rahoituksen osalta antanut. Poliitikoista äänessä ovat olleet lähinnä ne, jotka ovat kaivautuneet kielteisine kantoineen niin syvälle poteroihinsa, ettei niistä pää nouse pinnalle, vaikka jalkojen alle kertyisi miten paljon vaikuttavuusarvioita, uusia esityksiä ja yksityistä rahaa.

Hankearvioinneissa ja niihin liittyvissä keskusteluissa on kummallista se, että hankkeen kannattajilta ja toteuttajilta odotetaan tutkimusta ja selvitystä toisensa perään. Hankkeen vastustajilta ei odoteta tasaveroisessa keskustelussa kuin tunne- ja ennakkoluulopohjaista mölinää tyyliin ”ei rahaa Guggenheimille”.

Reilua olisi, että myös vastustajien argumenttien odotettaisiin perustuvan selvityksiin, joissa arvioitaisiin, mitä saavutetaan jos Guggenheim-hanke ei toteudu. Tasapuolisuuden nimissä olisi saatava vastaukset ainakin seuraaviin kysymyksiin:

1. Miten Guggenheimille luvatut valtion ja kaupungin rahat siirtyvät sosiaalitoimeen vanhusten, vähäosaisten, asunnottomien tai muiden syrjäytyneiden tukemiseen?
2. Miten hankkeelle luvattu yksityinen rahoitus siirtyy muiden museoiden, taiteilijoiden ja muiden kulttuuriorganisaatioiden iloksi?
3. Miten Etelärannan tontti saa parkkipaikkaa parempaa käyttöä ja millä rahalla?
4. Miten hankkeelle luvattu 1,3 miljoonan euron valtionosuus siirtyy muille museoille ja millä perusteilla?

Ennen paremman tutkimuksen valmistumista esitän jokaiseen edellä esitettyyn kysymykseen vastauksen: Ei mitenkään.

Niin Guggenheim-hankkeen yhteydessä kuin muussakin toiminnassa meidän on valittava, ohjaako toimintaamme enemmän voiton mahdollisuus vai tappion pelko. Voiton mahdollisuus ohjaa tekemiseen, tappion pelko tekemättömyyteen. Tällä hetkellä meillä ei sen enempää museoalana kuin kansakuntanakaan ole varaa tekemättömyyden riskiin.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 4. marraskuuta 2016

Museolle lisätuloja yritysmyynnistä: 60 € provisio jokaisesta Museokortti-tilauksesta


Museokortin uusi tilausjärjestelmä tarjoaa yrityksille ja yhteisöille kätevän tavan hankkia Museokortteja ja maksaa tilaus laskulla. Museoille tämä tarkoittaa mahdollisuutta lisätuloihin.

Joulu on Museokortin tärkein myyntisesonki. Yksityishenkilöiden lisäksi yritykset ja yhteisöt ovat huomattavan kiinnostuneita hankkimaan Museokortteja lahjoiksi — suurin tähän mennessä saamamme yritystilaus on 150 kappaletta. 

Rakensimme kokonaan uuden tilausjärjestelmän (Museot.fi/yritystilaus) vastataksemme sekä yritysasiakkaiden että museoiden toiveisiin. Nyt yritykset ja yhteisöt voivat vaivattomasti hankkia isonkin erän Museokortteja esimerkiksi henkilöstölleen, avainasiakkailleen tai hallituksen jäsenilleen ja maksaa tilauksen vasta jälkikäteen kätevästi laskulla.

Museoille uusi tilausjärjestelmämme tarkoittaa mahdollisuutta lisätuloihin.  Kun yritys- tai yhteisötilaus tehdään tilausjärjestelmän kautta museon viitetiedoilla varustettuna, maksamme myyntiprovisiota 6 euroa jokaisesta kortista. Pienin laskulla maksettava tilaus on 10 kpl, joten museo tienaa jokaisesta viitteellään varustetusta tilauksesta vähintään 60 euroa (10 x 6 € = 60 €).

Joulusesonki on käynnissä, helppokäyttöiset tilaustyökalut ovat tarjolla ja kaikilla museoilla on valmiiksi kontakteja oman alueensa yrityksiin, yhteisöihin ja muihin tahoihin. Yritys- ja yhteistömyynti on tilaisuus, jota kannattaa kokeilla!


Näin tilausjärjestelmää käytetään

1. Kun yritys tai yhteisö tahtoo hankkia Museokortteja (yli 10 kpl), he täyttävät tilauslomakkeen itse osoitteessa: museot.fi/yritystilaus. Lomakkeen voi täyttää myös museon edustaja ja varmistaa näin, että myyntiprovisiot maksetaan oikealle kohteelle.

2. Jos tilaus tehdään kumppanimuseon kautta, valitaan lomakkeen lopussa olevasta listasta museo-organisaation nimi ja kirjoitetaan varmistukseksi museon yhteyshenkilön nimi.


3. Kumppanimuseon tiedoilla täydennetyistä, tilausjärjestelmän kautta tehdyistä tilauksista maksamme myyntiprovisiota 6 euroa/Museokortti.

Esimerkki: Jos museo saa myytyä 10 kpl:n yritystilauksen ja museon kumppanitiedot on merkitty oikein, maksamme museolle 60 €, 20 kpl:n tilauksesta 120 € ja 30 kpl:n tilauksesta 180 €. Yritysmyynti on museoille taloudellisesti houkuttelevaa.

4. Lahjakortit toimitetaan ilmoitettuun osoitteeseen 1–2 viikossa ja laskutetaan joko verkko- tai paperilaskuna.

5. Tilausjärjestelmän kautta myytävät Museokortit ovat normaaleja, henkilökohtaisia kortteja. Niitä koskevat aivan samat käyttöehdot kuin kaikkia Museokortteja.


Museokortti on fiksu yrityslahja

Vuoden mittainen kulttuurimatka 59 €:lla
Museokortilla saa elämyksiä ja inspiraatiota yli 230 museokohteessa Hangosta Inariin. Kortti on voimassa ensimmäisestä käyttöpäivästä alkaen: lahjaksi ostettavat kortit eivät siis vanhene ennen kuin niitä oikeasti käytetään.

Joulun fiksuin lahja muistuttaa antajastaan pitkään
Kortti säilyy koko vuoden lahjansaajan (esim. asiakas, työntekijä) lompakossa, tarjoaa mielenkiintoista nähtävää ja muistuttaa antajastaan pitkään.

Museokortin omistajat ovat huipputyytyväisiä
Asiakastutkimukseemme (4/16) vastasi 6 900 henkilöä. Asteikolla 1–5 Museokortin asiakastyytyväisyys on peräti 4,83. Lahjakyselyyn vastanneista 97 % pitää Museokorttia hyvänä lahjaideana.

Helppo ostaa ja antaa avainhenkilöille
Museokortteja saa kätevästi lahjaksi verkosta tai lähimmästä museosta. Yritystilaukset (yli 10 kpl) voi maksaa laskulla. Lahjakortteja ostaessa ei tarvitse tietää lahjansaajien nimiä, joten yritys tai yhteisö voi tilata vaikkapa 100 korttia varastoon.

---------

P.S. Juhlistamme uutta tilausjärjestelmää erikoistarjouksella. Kaikki tilausjärjestelmän kautta ennen joulua (24.12.) hankitut Museokortit ovat voimassa 13 kk, eli tilaajat saavat kortteihin kaupan päälle ylimääräisen kuukauden. Tämä on porkkana, joka toivottavasti auttaa myyntityötänne.

Tehdään tästä yhdessä kaikkien aikojen #museojoulu!

Seppo Honkanen
Kirjoittaja on Museokortin kehitysjohtaja

torstai 20. lokakuuta 2016

Pitääkö museoammattilaisen brändätä itsensä?

Nykyaika ihailee ajokoiria.

Nykypäivän työelämässä odotukset työntekijöiden suhteen ovat kasvaneet. Henkilökunnan tulee edustaa työpaikkaansa sekä työ- että vapaa-ajalla – nettiajasta puhumattakaan. Pitääkö museoammattilaisenkin miettiä, minkälaisen brändin itsestään rakentaa?


Opiskelin viime keväänä Helsingin yliopistossa promootioviestinnän kurssilla. Opintojen aikana viitattiin usein Aeron Davisin vuonna 2013 julkaistuun teokseen Promotional Cultures, jonka mukaan ihmiset sisäistävät promootion osaksi identiteettiään töissä ja vapaa-ajalla. Self-promotion on nykypäivän työelämässä eräänlainen itsestäänselvyys, jota organisaatiot edellyttävät jokaiselta työntekijältä.

Erityisesti asiantuntijatehtävissä työskenteleviltä toivotaan aktiivista osallistumista oman alan keskusteluun, eikä näkyvyys muillakaan kentillä ole pahitteeksi. Jokaisella viestintään vakavasti suhtautuvalla organisaatiolla on vähintään blogi, johon työntekijät kirjoittavat omaan työnkuvaan liittyviä tekstejä persoonallisella otteella. Moni on omaksunut roolin, jossa työpaikan brändi on kiinteässä yhteydessä omaan profiiliin.

Kaikilta itsensä brändääminen ei kuitenkaan suju yhtä mutkattomasti. Osa haluaa pitää työ- ja vapaa-ajan asiat tiukasti erillään. Joillekuille työntekijälähettilään (engl. employee advocacy) rooli sen sijaan tuntuu sopivan helposti. Oman organisaation asioita jaetaan mielellään, kun taas osa ei halua sotkea vapaa-ajan profiilia työnantajaansa lainkaan.

Monet organisaatiot valitsevat myös keulahahmon, joka esiintyy organisaation nimissä julkisuudessa – mielellään tietyn näköisen ja kokoisen. Näin väitetään ainakin Janne Tienarin ja Susan Meriläisen kirjassa Palvelukseen halutaan ajokoira – Johtajan ulkonäkö ja esiintyminen (Siltala, 2016).

Kirjan mukaan johtajaksi pääsee ajokoira eli 45-vuotias sporttinen, nuorekas ja sopusuhtainen henkilö, joka säteilee kestävyyttä ja elämänhallintaa. Tärkeää on myös viihtyä parrasvaloissa. Vastinparina on mukavuudenhaluinen ja hiukan laiskanpulskea bernhardilainen, joka ajovietin sijaan odottelee tyytyväisenä makupalaa. Bernhardilaisille kirja ei lupaa loistavaa tulevaisuutta, sillä nykyaika ihailee ajokoiria.

Tienarin ja Meriläisen mukaan johtajan tulee näkyä, olla luonteva esiintyjä ja mielellään myös kerätä huomiota. Se lisää painetta rekrytoida johtajia, jotka näyttävät kuvissa hyviltä. Ylipainoisten, liian lyhyiden tai poikkeuksellisen pitkien ei siis kannata vaivautua.

Kirja on kirjoitettu humoristiseen sävyyn, mutta kenties sanomassa on ripaus tottakin. Ainakin kirjan kirjoittajat kokevat, että paineet johtajien ulkomuotoa ja valovoimaisuutta kohtaan ovat kasvaneet merkittävästi.

Itse yllätyin, kun kollega kertoi johtamiseen liittyvältä kurssilta palattuaan kouluttajan ennustuksesta: kymmenen vuoden päästä ajokoiramaisuutta odotetaan kaikilta asiantuntijatehtävissä työskenteleviltä. Ei ehkä vielä kovin ajankohtaista museoalalla, mutta kuka tietää tulevaisuudesta. Ajatus ainakin on kaikkea muuta kuin miellyttävä.

Tuuli Rajavuori
Kirjoittaja on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö

perjantai 14. lokakuuta 2016

Museo, jota ei ole


Museotilastosta on paljon hyötyä, mutta keskiarvomuseota siitä ei kannata rakentaa. Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kertoo nyt mystisestä tilastoharhasta nimeltään keskiarvomuseo.

Museovirasto julkaisi Museotilasto 2015:n teemapäiviensä yhteydessä syyskuun lopulla. Julkaistun Museotilaston ja sen verkkoversion (www.museotilasto.fi) perusteella voi arvioida museoalan tilaa ja sitä, kuinka oma museo menestyy verrokkivertailussa. Museoalan edunvalvonnan ja kehittämisen tehtävissä Museotilasto on tietolähteenä korvaamaton. Ainoa murhe on, että eurooppalaisilla kollegoilla ei vastaavaa tilastoa ole, ja tämä vaikeuttaa kansainvälisen vertailun ja arvioinnin tekemistä.

Suomen museoiden tilanteesta ja kehityksestä saa kuvan, kun tilaston perusteella rakentaa keskiarvomuseon. Tilastointiin liittyy vähintään kaksi yleistä totuutta, joista toinen kuuluu ”valhe, emävalhe, tilasto” ja toinen ”tilastoihin perustuvaa keskiarvoista toimintaa ei koskaan ole”. Molemmat tilastototuudet pitävät osittain paikkansa myös Museotilaston kohdalla.

Emävalheeseen viittaa se, että luonnontieteellisten kokoelmien sisältämien objektien määrä putosi vuodessa yli miljoonalla, vaikka samanaikaisesti kokoelmat karttuivat lähes 40 000 näytteellä. Valokuvakokoelmat puolestaan kasvoivat vuodessa noin 1,5 miljoonalla objektilla, vaikka kartunta jäi alle puoleen miljoonaan. Valokuvakokoelman laajuus ei kuitenkaan vielä saavuttanut lähellekään vuoden 2012 tasoa.

Entäpä sitten keskiarvomuseo? Museon omistaa kunta. Siellä työskentelee 8 henkilöä, ja he tuottavat vuodessa kolme näyttelyä museossa vierailevien 16 935 kävijän iloksi. Kävijöistä 8 870 (52,4 %) kävelee sisään maksamatta pääsymaksua.

Museon kokoelmissa on 16 805 esinettä, jotka karttuvat 150 esineen vuosivauhdilla. Taideteoksia kokoelmissa on 1 230. Ne puolestaan karttuvat 10 teoksen vuosivauhdilla. Luonnontieteellisiä näytteitä kokoelmista löytyy 48 923. Nämä kokoelmat karttuvat vuodessa 117 näytteellä. Valokuvia museon kokoelmissa on 71 297, ja kokoelmat kasvavat 1 355 valokuvalla vuodessa.
            
Museo käyttää vuodessa kulttuuriperinnön tallentamisen, tutkimisen ja esittämisen kustannuksiin 739 104 euroa, joista palkat vievät 44 % eli 324 729 euroa. Kiinteistöjen ylläpitoon menee 247 070 euroa, joka on 33 % koko budjetista. Kokonaisuudessaan nämä kiinteät kulut vievät museon käyttövaroista 77 %.

Toimintaan ja sisältöihin budjetista on käytettävissä 23 %. Tästä kokoelmahankintoihin käytetään rahaa 16 757 euroa (2 % budjetista). Näyttelyjen rakentamiseen käytetään 45 532 euroa (6 %) budjetista ja museon tunnettuutta rakennetaan 11 133 euron budjetilla (2 % kuluista). Hallinnon kuluihin, kuten toimisto-, kone- ja ohjelmistokuluihin käytetään 90 000 euroa eli 13 % raharesursseista.

Museo kattaa 85 % menoistaan avustuksilla (628 238 euroa), joista valtio myöntää 44 %, kunta 33 %, säätiöt 1 % ja muut (mm. EU) 7 %. Palvelutuloilla menoista kuitataan 15 %, joista pääsymaksujen osuus on 6 %, myyntitulojen 6 % ja palvelu- ja muiden tulojen osuus 3 %. Museon toiminnasta innostuneet sponsorit kuittaavat 1 % kuluista 7 391 euron panostuksellaan.

Keskiarvomuseon johtaja on tietenkin keskimääräisen kiinnostunut, mihin suuntaan homma on kehittymässä. Uskoa tulevaan luo se, että julkisen talouden heikosta tilanteesta huolimatta museon budjetti ei ole romahtanut, ja se, että museon käytöstä kertovat tunnusluvut ovat nousussa. Erityisen hienoa talouden näkökulmasta oli se, että kävijämäärän kasvu on ensi kertaa vuosikymmeneen painottumassa maksaviin kävijöihin. Myös kokoelmakartunta näyttää hidastuneen TAKO-työn ja tiukentuvien kokoelmapolitiikkojen ansiosta. Kokoelmatilojen kasvattamisen tarve näyttää hidastuvan.

Huomisen huolta aiheuttaa valtiorahoituksen väheneminen ja se, että valtionavustukset ovat lisääntyvässä määrin riippuvaisia veikkausvoittovaroista. Lisäksi kiinteiden kulujen osuus ei näytä laskevan. Tilanne on menossa huonompaan, sillä kiinteiden kulujen painopiste on siirtymässä palkoista kiinteistökuluihin.

Huolta vähentääkseen keskiarvomuseon johtaja on ottanut lähipäivien to do -listalle poliitikon kutsumisen museoon ja verkostotapaamisen naapurin museonjohtajan kanssa. Lisäksi hän on päättänyt juhlistaa lauantaita lottoamalla.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 7. lokakuuta 2016

Mikä museo on?


Museo on määriteltävä uudelleen, sillä sen rooli yhteiskunnassa on laajentunut. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoittaa nyt museon määritelmästä.

On jo hieman kulunutta todeta, että museoiden toimintaympäristö on nopeassa muutoksessa, mutta näin kuitenkin on. Muutosten seurauksena mm. opetus- ja kulttuuriministeriössä on meneillään useita alan linjauksia pohtivia työryhmiä. Näistä tärkeimmät ovat Museopoliittinen työryhmä ja Valtionosuusuudistuksen asiantuntijaryhmä. Lisäksi opetus- ja kulttuuriministeriö on laatimassa 2020-luvulle ulottuvaa strategiaansa.

Koska toimintaympäristö on muuttunut, työryhmissä on ajauduttu peruskysymyksen äärelle: Mikä museo on? Kysymyksen äärelle ajauduttiin myös pari viikkoa sitten Museoviraston järjestämillä Museoalan teemapäivillä heti viraston pääjohtaja Juhani Kostetin avauspuheenvuorossa.

Museo määritellään usein ICOMin muotoileman määritelmän mukaan: ”Museo on pysyvä, taloudellista hyötyä tavoittelematon, yhteiskuntaa ja sen kehitystä palveleva laitos, joka on avoinna yleisölle ja joka tutkimusta ja opetusta edistääkseen ja mielihyvää tuottaakseen hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään.”

Yksimielisyys näyttää olevan siitä, että määritelmä on aikansa elänyt. Tällä hetkellä ei kuitenkaan ole yhteistä käsitystä siitä, mikä uusi ja nykyistä toimivampi museomääritelmä olisi. Tämä on huomattu myös ICOMissa, ja järjestön Suomen-puheenjohtajan Eero Ehannin mukaan Ranskan pääkonttorissa on uudesta määritelmästä pohdinta meneillään.

Uuden museomääritelmän tarpeen aiheuttaa ennen muuta se, että museot ovat entistä merkittävämpiä toimijoita myös muissa kuin kulttuuriperintöön liittyvissä tehtävissä. Yhteiskunta odottaa, että olemme tuottamassa palveluja sosiaalisen, taloudellisen ja koulutuksellisen hyvinvoinnin rakentamiseen. Koska toimintamme on laajenemaan päin, museoiden tehtävää ja määritelmää mietitään myös muualla kuin museoammattilaisten keskuudessa.

Katsotaanpa, kuinka määritelmän laatiminen on edennyt.

Valtionosuusuudistuksessa saamme apua ja vihjettä Sitran konsulteilta. Museopoliittiseen työhön toi viimeksi oman panoksensa hollantilainen konsultti Jasper Visser. Hän esiintyi myös Museoviraston teemapäivillä.

Ulkopuolinen panos museoiden tehtävien ja museomääritelmän pohtimiseen on uudessa tilanteessa tervetullut ja tarpeellinen. Museoalan ulkopuolisten on kuitenkin usein hankala ymmärtää sitä ydintehtävää, jonka toteuttamiseksi museot ovat tähän asti työskennelleet ja vaikuttavuuttaan rakentaneet, eli kokoelmien tallentamista ja tutkimista. Kokoelmatyöhön ja kulttuuriperinnön tallentamiseen liittyvä itseisarvoisuus on väline- ja hyötyajattelun läpäisemille konsulteille vaikea pala purtavaksi.

Tämän vuoksi on enemmän sääntö kuin poikkeus, että he tarjoavat museomäärittelyyn tehtäviä, joilla edistetään yhteisöllisyyttä, lisätään kulttuurien välistä vuoropuhelua, vähennetään eriarvoisuutta ja parannetaan paikkakuntien elinvoimaisuutta. Kovin vähän näissä pöydissä pohditaan sitä, mihin suuntaan kulttuuriperinnön tallentaminen ja tutkiminen on menossa.

Ongelma tuli esiin, kun Museoviraston kehittämisjohtaja Pirjo Hamari kysyi Jasper Visseriltä, miten museot hänen mielestään eroavat teattereista, orkestereista ja muista yhteiskunnallisista toimijoista, joiden tehtävänä myös esimerkiksi vuoropuhelun lisääminen, eroarvoisuuden vähentäminen ja elinvoimaisuuden parantaminen. Vastaus oli, että ainoa ero on museoissa työskentelevät ihmiset. No niinpä. Niin totta kuin tämä onkin, ei tätä tietoa varten olisi tarvinnut osaamista Hollannista asti meille lennättää.

Museomäärittelytalkoisiin on osallistunut viime aikoina myös rockmuusikko Toni Virtanen Apulanta-yhtyeestä. Oman museonsa avajaisissa yhtyeen päämies määritteli muut museot ”kuolleiden asioiden varastoksi”, joista Apulandia eroaa siinä, että se luo uutta ja sykkii elämää. No niinpä. Lienee kuitenkin niin, ettei museomääritelmään kannata lähteä hakemaan uutta ideaa myöskään Lahdesta.

Koska edellisten ajattelijoiden jäljiltä rima on matalalla, uskallan minäkin heittää peliin oman määritelmäni.

Museo on palvelu, joka auttaa asiakkaitaan täyttämään tarpeensa ja velvollisuutensa historian ja kulttuurin tallentamisessa, tutkimisessa ja esittämisessä sekä auttaa heitä taloudellisen ja henkisen hyvinvoinnin tuottamisessa.

Nyt on Sinun vuorosi panna paremmaksi. Rimahan ei putoa, vaikka sen alittaa.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

maanantai 26. syyskuuta 2016

7 vinkkiä: Miten viestiä poliitikoille?


 
Vihreiden kansanedustaja Olli-Poika Parviainen on toiminut aiemmin Tampereen sivistys- ja elämänlaatupalvelujen
apulaispormestarina. Lisäksi hän Postimuseosäätiön hallituksen jäsen. Kuva: Kimmo Brandt / Compic / Eduskunta 




Kansanedustaja Olli-Poika Parviainen vieraili syyskuun alussa Museoliiton webinaarissa ja antoi vinkkejä siitä, minkälaista tietoja poliitikot tarvitsevat. Miten tiedot kannattaa heille tarjoilla?

Webinaari käynnisti Kutsu poliitikko museoon -kampanjan, jossa monet museot tutustuttavat
poliitikkoja toimintaansa loka-marraskuun vaihteessa. Alle on koottu Olli-Poika Parviaisen museoille antamat vinkit, miten poliitikkoja kannattaa lähestyä.

1. Keskity olennaiseen, tiivistä ja mene suoraan asiaan. Päättäjät joutuvat tekemään päätöksiä ja muodostamaan mielipiteen nopeasti.
 
2. Lähes kaikki poliitttiset päättäjät ovat maallikoita museoasioissa. Siksi kannattaa perustella hyvin museoammattilaisille itsestään selvät asiat.

3. Perustele tutkimuksilla. Kaikki analyyttinen ja mitattavissa oleva tieto on tervetullutta. Numeroiden käyttäminen lisää uskottavuutta. 

4. Korosta hyvinvointivaikutuksia.  ”Onnellisuus”, virikkeellisyys, hyvä elämä kiinnostavat lähes kaikkia. Vaikutusten arviointi kannattaa esittää mahdollisimman yksinkertaisilla mittareilla.

5. Tuo esiin elinvoimanäkökulma. Kulttuurilla on vaikutusta kunnan vetovoimaan, asukkaiden viihtyvyyteen ja paikalliseen identiteettiin. Poliitikoille kannattaa esittää myös laskelmia siitä, kuinka
paljon rahaa museokävijä jättää paikkakunnalle.

6. Verkostoidu. Varsinkin kuntapolitiikassa on mukana henkilöitä, jotka ovat jo lähtökohtaisesti kiinnostuneita kulttuurista ja museoista. Kannattaa verkostoitua heidän kanssaan. Päättäjiä kannattaa ylipäätään lähestyä aktiivisesti ja kutsua esimerkiksi museon järjestämiin tilaisuuksiin.

7. Verkostoidu myös muiden museoiden kanssa. Museoiden ei kannata kilpailla keskenään.


Tuuli Rajavuori
Kirjoittaja työskentelee viestintäpäällikkönä Suomen museoliitossa


perjantai 9. syyskuuta 2016

Verellä veistetty museo

New Yorkin etupihaan ei olla koskaan tyytyväisiä. Kuvan on tehnyt taiteilijanimimerkki T.M.S.

Syyskuun 11. päivän terrori-iskuista on tänä sunnuntaina kulunut 15 vuotta. Tapahtumapaikalla on nykyisin muun muassa museo. Epäonnistunut museo. Suomen museoliiton tiedottaja Tanja Salonen paneutuu museoon ja sen synkkään tarinaan.



Kohtalokas kortteli
New Yorkin terrori-iskujen muistomerkki ja museo ovat käyneet läpi pitkän ja vaikean matkan ennen kuin niistä tuli sellaisia kuin ne nykyisin ovat. Ennen kuin kerron, mikä terrori-iskumuseossa mättää, kerrataanpa kuitenkin hieman historiaa. Sillä on roolinsa tässä jutussa.

Jättikortteli, jossa museo ja muistomerkki ovat, oli tahtojen taistelutanner ja synkkä paikka jo kauan ennen terrori-iskuja. Kaikki alkoi 1950-luvulla, kun World Trade Center -nimistä rakennuskompleksia alettiin sovitella New Yorkin Manhattanille. Ensin tämän kunnianhimoisen projektin piti rakentua Manhattanin itäosaan, mutta myöhemmin se siirrettiin länsipuolelle.

Siitä ei lännessä pidetty. Alueella, jonka rakennukset oli päätetty jyrätä projektin tieltä, oli nimittäin Radio Row eli korttelit, joissa oli jo pitkään toiminut lukuisia pieniä perheyrityksiä. Yrittäjät protestoivat kiivaasti, mutta heitä ei tietenkään kuunneltu. Kaikki häädettiin, alue raivattiin, eivätkä monet häädetyistä enää koskaan saaneet bisneksiään toimimaan.

Ennen kuin World Trade Centerin kaksoistorneja siis oli rakennettukaan, niillä oli jo synkkä historia. Varsin ristiriitaista, kun muistaa tavoitteet niiden rakentamisen taustalla. New Yorkin ja New Jerseyn satamavirasto (jäljempänä PA (Port Authority)) tahtoi jotakin näyttävää ja ylevää, joka tekisi kunniaa kotikaupungilleen. Kaksoistornit suunnitellut arkkitehti Minoru Yamasaki puolestaan lausui:

"The World Trade Center is a living symbol of man’s dedication to world peace… a representation of man's belief in humanity, his need for individual dignity, his beliefs in the cooperation of men, and, through cooperation, his ability to find greatness."

Tätä kaikkea vastaan hyökättiin ensimmäisen kerran 26.2.1993, kun pohjoistornin maanalaisiin kerroksiin tehtiin pommi-isku. Lopullinen tuomio tuli 11.9.2001.

Samalla kohtalokkaalle korttelille tuli museointiarvoa.

Taistelu ground zerosta
World Trade Centerin megakorttelin suunnitelma kaksoistorneineen meni – siis pakotettiin – aikanaan läpi paljon kivuttomammin kuin syyskuun terrori-iskujen jälkeinen suunnitteluprosessi. Heti kun savu oli hälvennyt ja rauniot raivattu, alkoi armoton vääntö siitä, mitä korttelille tehdään ja kuka sille saa tehdä jotakin.

Terrori-iskujen aikaan PA omisti korttelin maan ja Larry Silverstein oikeuden rakentaa sille. Iskujen jälkeen Silversteinilla oli vakuutusrahat perittävinään ja mielipide sanottavanaan. Hän tahtoi rakentaa kaksoistornit takaisin. PA ja New Yorkin viranomaiset eivät ajatukselle lämmenneet, ja Silverstein päätettiin pelata taistosta ulos.

Voi kuinka helpolla lopulta olisi selvittykään, jos kaikki tuhottu olisi vain palautettu ja tapahtumalle pystytetty muistomerkki. Ja siinä se. Yhdysvallat näyttää maailmalle. Mutta kaikki pitää aina tehdä vaikeimman ja kalleimman kautta. Silverstein-kiistan päätyttyä aikaa kului ja suunnitelmia alueesta esitettiin ja hylättiin. Yhdistävä tekijä suunnitelmille oli se, että ne eivät koskaan tyydyttäneet täysin ketään. Terroristeilla oli varmasti hauskaa, kun aukko Manhattanin siluetissa oli ja pysyi.

Muun muassa New York Post sai väännöstä paljon etusivun juttuja.

Yhdistävänä tekijänä alueen suunnitelmissa oli kuitenkin myös muistomerkki. Kaikille osapuolille oli selvää, että sellainen rakennettaisiin, ja sen yhteyteen tulisi museo.

Muistomerkki ja museo eivät kuitenkaan päässeet sen helpommalla kuin muutkaan alueen rakennushankkeet. Kiistaa tuli viranomaisten ja iskujen uhrien omaisten välille siitä, kuinka museo ja muistomerkki käsittelivät uhrien kunnioittamista. Pahennusta herätti muun muassa se, että iskujen jälkeen alueen raivauksessa löytyneet, toistaiseksi tunnistamattomat ruumiinpalaset ja jäänteet päätettiin sijoittaa museoon.

Museossa on seinä, jonka takana olevat asiat eivät kuuluisi museoon. Kuva: 911memorial.org.

Alue on vieläkin keskeneräinen, mutta muistomerkki ja museo ovat toimineet jo jokusen vuoden.

Tuloksena tympeitä lasitorneja, kallis muistomerkki ja ei kenellekään tarkoitettu museo
Syyskuun 11. iskujen muistomerkki avautui vuonna 2011. Museo puolestaan avattiin yleisölle 21.5.2014. En ole itse käynyt museossa enkä mitä todennäköisimmin käykään, jos noille kulmille joskus eksyn. Miksikö? Museo on halpamainen tekele.

Yksi syy tuomiolleni on alueen koko jälleenrakennusprosessin vastenmielisyys. Tähän liittyy se, ettei uhrien omaisia ole kuunneltu asioissa, joissa heitä olisi pitänyt kuunnella. Tragedia on ollut rakennusaikana vielä sen verran tuore, että sen muistamisessa ja museoimisessa olisi ollut syytä olla tarkkana.

Toinen iso luotaantyöntävä seikka museossa on kaupallisuus. Raha puhuu monella tavalla:

1. Museota ja muistomerkkiä operoivien henkilöiden saamat tulot ovat olleet liian isoja.

2. Museo perii pääsymaksun. 24 dollaria! New Yorkissa on muita museoita, joihin tuon rahan mieluummin sijoittaisin turistina. Kun kyseessä on kansallinen tragedia, pääsymaksun tulisi edes olla pienempi. Vallassa olevien velvollisuus olisi välttää tragedialla rahastaminen tukemalla museota. Onhan tätä yritettykin saada läpi, mutta ei.

3. Museossa on museokauppa. Ei, ei, ei näin! Jos tragedialla rahastaminen ei tule jo pääsymaksun kohdalla mieleen, tässä se tulee viimeistään. Museokauppa on saanut paljon kritiikkiä osakseen, ja syystä. Nämä kuvat kertovat kaiken tarpeellisen:

Muun muassa pilapiirtäjä Jeff Darcy on kritisoinut museokauppaa. Ystävämme New York Post puolestaan sai siitä kohuotsikon.

Kolmas syy on hämmennys, joka museosta tulee. Kenelle museo on lopulta tarkoitettu? Sitä kaupitellaan turistikohteena, mutta kysyn eurooppalaisena, jolla ei ole mitään yhteyttä näihin terrori-iskuihin: Minkä museossa oletetaan vetoavan kaltaisiini ihmisiin eli mahdollisiin turisteihin?

Museossa on esillä kaikenlaisia iskuissa vahingoittuneita esineitä, tuhosta selvinnyt portaikko ja kaksi pilaria, jotka olivat aikanaan osa etelätornin julkisivua. Näytillä on myös muun muassa videomateriaalia iskuista ja uhrien kuvat ja tietoprofiilit. Ok. Jotakin tällaista odotinkin. Mutta miksi olisin esineistä ja tiedoista kiinnostunut, kun lähes kaikkeen tähän materiaaliin voi tutustua muuallakin?

Videomateriaalia löytää halutessaan YouTubesta, iskuista on tehty erilaisia dokumentteja, ja uhrien ja heidän omaistensa tarinoita ja selviytymistarinoitakin löytää netin syövereistä jos etsii. Mitään uutta ja ainutlaatuista tietoa museo ei anna. Itselleni ainoa uutuusarvo olisi noissa kaksoistornien pilareissa ja portaikossa, koska en koskaan nähnyt niitä luonnollisessa ympäristössään. Niiden mittakaavaa ei hahmota muuten kuin näkemällä ne itse.

Jos ei tietoa, niin uusi kokemus kenties? Yrittääkö museo vedota siihen samaan tirkistelynhaluun, jonka ohjaamina ihmiset hidastavat moottoritiellä pällistelläkseen vastaantulevien kaistalla tapahtunutta onnettomuutta? Siihen uteliaisuuteen, jonka vuoksi he parveilivat syyskuun terrori-iskujen tapahtumapaikalla ottamassa kuvia kaksoistornien palavista raunioista? Minä olen ollut SIELLÄ ja nähnyt SITÄ JA SITÄ. Aika halpa motiivi. Kaikilla ei palavaa tarvetta tällaiseen ole.

Museo toimisikin paremmin, jos se ei edes yrittäisi olla vetävä turistikohde. Koska se on tragedialle pyhitetty museo, sen kuuluisi säilyttää tietty arvokkuus ja hiljaisuus itsessään. Jotakin tällaista siellä on yritettykin ainakin netistä löytyvien arvioiden perusteella. Itse näyttelyn toteutus ei ole pahaa kritiikkiä saanut. Museossa on tarkka käyttäytymiskoodi ja vaatimus hiljaisuudesta. Se on ainakin itselleni huojentava tieto, sillä se vielä olisi puuttunut, että museosta olisi tehty samanlainen bilepaikka kuin muistomerkistä.

Vaikea prosessi museon suunnittelu ja toteutus on varmasti ollut, sitä ei voi kieltää. Ehkä museo tarjoaa tuleville sukupolville enemmän. Niille, joille media ei ole syytänyt iskuja joka syyskuu viimeisen 15 vuoden ajan. Jää nähtäväksi.

Jälkikirjoitus
Toistaiseksi vain yksi asia on varma. Tahtojen taisto jatkuu Manhattanin kohtalokkaassa korttelissa niin kauan kuin elossa on ihmisiä, joihin terrori-iskut jollakin tavalla vaikuttivat. He katsovat korttelia miettien mitä jos…, minä olisin…, miksi ei... Aivan kuten aikanaan ne, jotka saivat lähteä kunnianhimoisen kaksoistorniprojektin tieltä. Uskon, että monikaan noista ihmisistä ei lopulta oppinut koskaan rakastamaan tai arvostamaan Manhattanin eteläkärjen haltuunsa ottaneita tornikaksosia.

Aika näyttää, kuinka museo löytää roolinsa ja yleisönsä. Mitä sen rahoitukselle tapahtuu? Opitaanko siellä mitään kritiikistä, ja saavatko uhrien omaiset jonakin päivänä tahtonsa läpi?

Nyt olisi erittäin kiinnostavaa kuulla museoihmisten näkemyksiä aiheesta. Miten surullinen paikka, henkilöhistoria tai tapahtuma pitäisi museoida? Mitä ground zerolle olisi pitänyt tehdä? Mitä mieltä itse olet museosta? Onko joku kenties käynyt siellä?

-----
Linkkejä
Muistomerkin ja museon verkkosivu
Sisarensa terrori-iskussa menettäneen Steve Kandellin museokokemus

Tanja Salonen
Kirjoittaja on Suomen museoliiton tiedottaja

torstai 1. syyskuuta 2016

Siilot purkautuvat, missä bisneksessä olemme?


Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän mielestä on hyvä, että museoiden rooli yhteiskunnassa kasvaa. Ongelmia kuitenkin tulee, jos museotoiminnan rahoituspohja säilyy laajentuneesta vastuusta huolimatta samanlaisena kuin ennenkin.


Suomen museoliiton vuoteen 2020 ulottuvan strategian otsikko on Rakenteet muuttuvat. Luulen, ettei valitsemamme avainsanapari viesti ylivertaisesta strategisesta osaamisestamme, vaan kyse on itsestään selvästä asiasta. Museoalalla ei liene ketään, joka ei ole viime aikoina törmännyt laatikkoleikiksikin kutsuttuun jumppaan, jossa suorakulmiot ovat vuoroin pystyssä ja vuoroin vaa’assa sekä kolmiot vuoroin oikein vuoroin väärinpäin.

Museoiden toiminnallisten rakenteiden kunnossapito vaatii riittävän joustavuuden ja pitkäjänteisyyden yhdistämistä. Joustavuutta tarvitaan liiketoimintatyyppisten näyttely- ja tapahtumapalvelujen tuottamisessa ja pitkäjänteisyyttä kokoelma- ja tutkimustyössä. Liiketoimintatyyppisiä palveluja ei kannata tuottaa julkisina palveluina, vaan yritys-, yhdistys- ja säätiöpohjalta. Pitkäjänteisyyttä edellyttävissä tehtävissä valtio- ja kuntaorganisaatiot näyttävät houkuttavimmilta.

Tulevina vuosina toteutetaan varmasti uudistuksia, joissa kuntien ja valtion omistamia museoita säätiöityy tai säätiöiden ylläpitämiä museoita kunnallistetaan tai valtiollistetaan. Todennäköisin uudistusmalli kuitenkin on jokin näiden sekamuoto. Tällä hetkellä toimivalta näyttäisi Kansallisgallerian julkisoikeudellinen säätiö -malli.

Museoiden toiminnan kannalta laatikkoleikkiä ja ylläpitäjäorganisaation pohtimista tärkeämpää olisi kuitenkin miettiä ja päättää, missä bisneksessä olemme. Tähän pohdintaan meitä ohjaa ja pakottaa museoiden tehtäväkentän laajentuminen.

Viime päivinä museoiden yhteiskunnallisena tehtävänä on korostunut myönteinen vaikuttavuus talouteen ja työllisyyteen. Tämän perusteena on erityisesti matkailu- ja palveluelinkeinojen merkityksen kasvu taloudellisen hyvinvoinnin rakentamisessa. Pakolaiskriisi on puolestaan lisännyt museoiden roolia kulttuurienvälisen keskustelun ylläpitäjinä. Museoita pidetään henkisen hyvinvoinnin ja jopa yhteiskuntarauhan rakentajina. Tänä syksynä käyttöön otettu opetussuunnitelma puolestaan korostaa oppimisen taidoissa omaa tiedonhakua ja kyseenalaistamista. Museo onkin tulevina vuosina entistä useammin opetustila ja museolehtori sama kuin lehtori.

Edellä mainitut tehtävät ovat jo arkipäivää useimmille museoille. Ne ovat tulleet perinteisen ydintehtävämme eli kulttuuriperinnön tallentamisen rinnalle tai huonoimmillaan sen päälle. Oli niin tai näin, kulttuuriperintösiilo, johon museoiden tehtävät on totuttu asettamaan, on murtunut, ja tehtäviä on tullut elinkeino-, sosiaalipalvelu- ja koulusiiloista.

Kehityksen suunta on museoiden ja yhteiskunnan näkökulmasta ehdottomasti oikea. Kasvava ongelma kuitenkin on, että rahoitussiilot eivät ole murtuneet tehtäväsiilojen murtumisen mukana. Uusia tehtäviä on resursoitu vanhalta pohjalta. On syytä kysyä, onko kulttuuriperinnön tallentamisen, tutkimisen ja esittämisen resursseilla toteutettu elinkeino-, sosiaali- ja koulutuspoliittisia tehtäviä? Jos näin on, on selvää, mitkä tehtävät ovat jääneet vähemmälle. En ole ainakaan itse huomannut, että vastuun kulttuuriperinnön tallentamisesta jakaisi museoiden kanssa nykyään jokin muukin toimija.

Se, että resurssipuolen siilot ovat paljolti vielä olemassa, vaarantaa epäilemättä kaikkien osapuolten kannalta myönteisen kehityksen, jossa museoiden osaaminen on laajalti käytössä. Erityisesti siilojen pitäisi purkautua julkisen rahoituksen osalta, jonka varassa museotoiminta on nyt ja epäilemättä myös lähitulevaisuudessa.

Jos rahoitussiilot eivät murru, museoiden on tehtävä valinta. Meidän on päätettävä, missä bisneksessä haluamme olla. Tämä valinta ratkaisee yhteiskunnallisen tehtävämme ja sen, mitä taloudellispoliittista tai lainsäädännöllistä ohjausta noudatamme. Se ratkaisee myös asiakasvalintamme ja sen, millaisia odotuksia palvelun sisällöstä, laadusta tai hinnasta oletamme asiakkailla olevan.

Talouden näkökulmasta houkuttavimmalta näyttää toiminta, jossa liikkuvat suurimmat rahat ja harvemmat kilpailijat. Rahan perässä menevän ei kannata valita ensimmäisenä kulttuuriperintöbisnestä, vaan panostaa sosiaalipalvelu- tai matkailubisnekseen. Ja kun on kyse kilpailutilanteesta, kulttuuriperintöbisnes on museoille kannattavin valinta. Tilanteemme ei kuitenkaan ole missään mielessä lohduton myöskään matkailu-, sosiaali- tai koulupalvelubisneksessä.

Strategiseen pohdintaan ja valintoihin on siis mahdollisuuksia. Pohdinnan voimme aloittaa esimerkiksi kysymällä, tarvitsemmeko kokoelmia, jos toimimme ennen muuta matkailubisneksessä?

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

maanantai 22. elokuuta 2016

Kilpailukykysopimus - puutteita osaamisessa, etiikassa vai molemmissa?

Tätä tuskin haluaa kukaan.

Valtiovarainministeriön 12.8.2016 julkistama budjettiesitys perustuu koulutus- ja kulttuurirahoituksen osalta kilpailukykysopimuksen virheelliselle tulkinnalle. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä vaatii virheen korjaamista.


Kun asioista sovitaan, pöydällä on yleensä yhteinen tavoite ja vähintään kaksi näkemystä siitä, kuinka tavoitteeseen päästään. Neuvottelujen jälkeen tehdään sopimus, jossa yhteinen tavoite on tarkentunut tai muuttunut, ja neuvottelujen molemmat osapuolet ovat antaneet periksi alkuperäisistä vaatimuksistaan. Koneen entisen patruunan Pekka Herlinin mukaan hyvän sopimustuloksen tunnistaa siitä, että molemmat osapuolet ovat siihen jonkin verran tyytymättömiä.

Sopimisen jälkeen elo on helppoa, jos sopijaosapuolet olivat neuvotteluissa rehellisiä ja ymmärsivät, mitä tavoiteltiin ja mistä sovittiin. Ongelmiin ajaudutaan, jos näin ei ollut.

Mahdollista on, että toinen tai molemmat neuvotteluosapuolet ovat olleet liikkeellä ajatuksella, että oma päämäärä pyhittää keinot ja huijaaminen on sallittua. On myös mahdollista, että neuvottelijat ovat rehellisiä, mutta osaamattomia. He eivät ymmärtäneet, mitä yhdessä tavoiteltiin, mitä toinen osapuoli tarkoitti tai mitä sopimus käytännössä toisi toteutuessaan mukanaan.

Epäeettisen toiminnan tai osaamattomien neuvottelijoiden jäljiltä sopimuksen jälkeinen elämä on tahmeaa. Yhteisen sopimuksen tavoitteet eivät täyty muuten kuin tilanteessa, jossa toinen osapuoli voi ylivertaisilla voimillaan runnoa toista osapuolta siten, että maaliin päästään.

Tämän seurauksena seuraavaa sopimuskierrosta ei kuitenkaan yleensä tule, tai jos tulee, se maksaa molemmille osapuolille entistä enemmän. Näin on etenkin tilanteessa, jossa toinen osapuoli on selkeästi joko olennaista tietoa pimittämällä tai suoraan valehtelemalla huijannut toista. Osaamattomuuden voi yleensä antaa anteeksi, mutta huijaamista ei koskaan. Rehellinen osaamattomuus mahdollistaa useimmiten sopimuksen avaamisen ja uudet neuvottelut.

Suomen hallitus väänsi pääministerin johdolla pitkään ja hartaasti kilpailukykysopimukseksi nimettyä paperia, jossa valtio ja työmarkkinaosapuolet sopivat yhdessä niistä toimenpiteistä, joilla Suomi nostetaan uuteen liitoon. Keskeinen tavoite oli lisätä Suomen globaalia kilpailukykyä. Tavoite oli tehdä Suomikoneella enemmän tuloksia lisäämällä työn tekemistä ja vähentämällä työn tekemisen kustannuksia. Tuloksena päädyttiin pidentämään työaikaa ja laskemaan työnantajan maksuja.

Kilpailukykysopimuksen toteuttaminen aloitettiin valtiovarainministeriön julkistaessa budjettiesityksensä 12.8.2016. Seurauksena oli välitön eripura. Ministeriö tulkitsi, että sopimuksen perusteella koulutus- ja kulttuurirahoitusta voidaan leikata työnantajapuolen säästöjen verran. Kulttuurirahoituksen osalta leikkurin koko on 2,3 miljoonaa euroa.

Elinkeinoelämän keskusliitto totesi välittömästi, että tulkinta on väärä. Toistaiseksi julkisuuteen ei olekaan kerrottu, miten valtiovarainministeriö arvio rahoituksen leikkauksen nostavan oppilaitosten, museoiden, teatterien ja orkestereiden kilpailukykyä. Olisipa yllätys, jos se kerrottaisiin. Sellaista laskelmaa ei kerta kaikkiaan voi olla, että panostusten vähentäminen näkyy tulosten lisääntymisenä.

Selvää on, että kilpailukykysopimuksen soveltaminen ei näytä hyvältä opetuksen ja kulttuurin alalla toimivien organisaatioiden näkökulmasta. Tätäkin onnettomampaa on kuitenkin se, että sopimuksen syntymisessä kaikki ei näytä olevan kohdallaan. Eripura indikoi sitä, että sopimusosapuolet ovat olleet joko osaamattomia tai epärehellisiä, ja lisää tahmeutta on odotettavissa. Suomen tulevaisuuden kannalta täytyy ehdottomasti toivoa, että kyse on vain osaamattomuudesta.

Suomen globaali kilpailukyky on perustunut sisuun, osaamiseen ja lahjomattomaan rehellisyyteen. Sisu on jo siirtynyt katoavan aineettoman kulttuuriperinnön listalle. Osaamisen osalta olemme antaneet muille tasoitusta koko 2000-luvun, ja loppukin menee, jos koulutusleikkaukset toteutetaan. Rehellisyyden mittarilla olemme edelleen maailman kärkeä, ja onnetonta on, jos tätäkin on alettu kilpailukykysopimuspöydissä murentaa. Jos näin on, meidät taitaa pohjoismaisena hyvinvointivaltiona pelastaa vain sodan julistus Norjalle ja välitön antautuminen.

Jos kilpailukykyleikkaus toteutetaan, oma lukunsa tulee olemaan, miten hallitus katsoo pysyvänsä  ohjelmassaan. Siinähän kärkenä oli, ettei kulttuuriin kohdisteta uusia leikkauksia. Mutta toisaalta… Hallitus on jo lipeämässä sosiaali- ja terveyspuolen säästöistä, joten talouden tasapainottamiseksi kulttuurin rahoitusta on leikattava – tämähän on logiikka, jossa kympeillä täytetään miljoonien aukkoa.

Valtiovarainministeriön laskureilla sekin varmaan toimii.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Videon vietävänä osa II


Nyt on luettavissa toinen osa Museoliiton tiedottaja Tanja Salosen museovideoita käsittelevästä blogipostauksesta. Tässä osassa mennään syvemmälle videoviestintään: mikä toimii ja miten se toimii?

(Lue saatteeksi osa 1 täältä.)

Luodaanpa aluksi katsaus Suomen museoiden videotarjontaan. Museoilla on tarjolla videokanavia sekä YouTubessa että Vimeossa. Jotkin museot ovat ottaneet Periscopen käyttöönsä, ja Porin taidemuseolla on videoarkisto ja Serlachius-museoilla jopa oma Serlachius-TV!

Suomen museoiden videomateriaali ei juuri poikkea ulkomaisten museoiden videotarjonnasta. Paljon löytyy esimerkiksi näyttelyiden purkua ja kokoamista, mainoksia tai trailereita näyttelyistä ja taiteilijoiden puhetta. Tällainen materiaali onkin erittäin toimivaa sisältöä museon kanavalle, koska se on odotuksenmukaista.

Edellisten lisäksi videokanavilta löytyy muutakin sisältöä. Alla pari poimintaa.

1. Kiinnostava tietoisku Suomen rantaviivasta:
Vantaan kaupunginmuseo/Vantaan rantaviiva kautta aikojen

2. Huumorilla toteutettu uutispätkä:
Espoon kaupunginmuseo/Tonttujen vapautusrintaman isku Glimsiin

3. Museoliiton järjestämän propagandaprojektin inspiroima tuotos:
Rauman merimuseo/Millaista museossa oikeasti on: Simulaattori

Hienoa materiaalia siis löytyy, mutta miten ottaa siitä hyöty irti?

Emily Robbins San Fransiscon Modernin taiteen museosta on kirjoittanut loistavan artikkelin taidemuseoiden YouTube-kanavista, ja häntä onkin kiittäminen inspiraatiosta tämän toisen osan sisällön tuottamiseen. Robbins selvitti artikkeliaan varten, millainen materiaali taidemuseoiden YouTube-kanavilla saa katsojia ja miten kanavia kannattaisi organisoida.

Museoiden kanavilla oli Robbinsin mielestä museoiden tunnettuuteen ja kävijämääriin suhteutettuna yllättävän vähän tilaajia ja videoilla toistokertoja. Robbins havaitsi, että eniten katsojia keränneitä videoita tuottaneet museot olivat järjestäneet kanavansa sisällön suunnitelmallisemmin kuin ne, joiden videoilla oli vähemmän toistokertoja. Mitä tästä opimme? Soittolistat. YouTubessa on mahdollista koostaa sekä omista että muiden tuottamista videoista soittolistoja, jotka helpottavat katsojaa hallitsemaan näkemäänsä videomateriaalia.

"Jaahas, tuolla on näyttelyiden purkua. Kiintoisaa. Ja tuolla jotain näyttelymainoksia. Jaa, mitähän niillä on oikein ollut ohjelmassa? Taiteilijahaastattelut tuolla… Hö, ja hehheh, täällä on sarja jotain museon kesä 2016 -videoita ja Pokémon Go -sessio :)."

Niinpä niin. Joten jos museon kanavalla on useampi kuin yksi samaan teemaan, näyttelyyn tai vaikka projektiin liittyvä video, kannattaa liittää se soittolistaan, jolla on tietenkin tarpeeksi informatiivinen nimi. Videoita tehdessä kannattaa myös panostaa videosarjoihin. Ihmiset rakastavat sarjojen seuraamista, joten, hyvät museot, annetaan heille niitä!

Videokanavalle on hyvä miettiä jokin omanlaisensa sävy tai tunnelma, joka sopii yhteen museon kanssa. Kanava on tunnetummaksi kasvaessaan ja asemansa vakiinnuttaessaan tärkeä osa museon brändiä ja täydentää ihmisten museokokemusta. Robbins kirjoittaa, että brändätyt kanavat menestyvät paremmin kuin kanavat, joilla ei ole takanaan ajatusta, joka sitoisi sisällön yhteen.

Robbins analysoi videokanavien sisältöjen menestymistä myös jakamalla kanavien videot kolmeen luokkaan: promotional (mainosvideot), inward-looking (alan sisäiset eli enemmän ammattilaisia kuin suurta yleisöä kiinnostavat videot) ja outward-looking (suurelle yleisölle suunnatut, viihteellisemmät videot). Jaottelun tehtyään hän vertasi videoiden katselukertojen kehittymistä. Ja tässä oli vertailun tulos:

Kuva: Emily Robbins

Ajan kuluessa suurelle yleisölle suunnattu sisältö oli menestyksekkäintä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että muunlaista sisältöä pitäisi väheksyä. Kaikelle on kyllä paikkansa museon videoviestinnässä.

Etenkään mainoksia ei pidä unohtaa, vaikka ne ovatkin sesonkituotteita. Museomainoksia tietenkin levitetään mahdollisimman laajalle ja oikeaan aikaan. Jos – tai oikeammin kun – museota markkinoivaa videota jakaa esimerkiksi Facebookissa, kannattaa kokeilla ajoittaa jako viikonlopun lähelle. Viikonloppua ennen näet – yllätys, yllätys – suunnitellaan viikonloppumenoja. Pidempien lomien mahdollisuudet jo tiedetäänkin.

Niin, se videoiden levittäminen… Etenkin editoitu video on sen verran kova satsaus tekijältään, että aina kun videon saa aikaiseksi, se kannattaa jakaa mahdollisimman monessa paikassa. Videot toimivat hyvin yhteen muiden sosiaalisen median kanavien kanssa, ja esimerkiksi Facebookin ja videosisällön suhde on varsin lämmin. Kuvalliset ja videolliset postaukset saavat Facebookissa enemmän näkyvyyttä kuin pelkkää tekstiä sisältävät, ja tämä on videon levittämisen kannalta erittäin mukava juttu. Facebookiin postattu video tuo näkyvyyttä paitsi videolle itselleen, myös museon Facebook-profiilille.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että Facebookin algoritmi suosii erityisesti vain Facebookiin suoraan ladattuja videoita, ei niinkään YouTubesta linkitettyjä videoita. Parhaan näkyvyyden takaamiseksi kannattaakin vain opetella pelaamaan Facebook-mafian kanssa ja miettiä, olisiko mahdollista tuottaa Facebookiin jotakin omaa, vain sinne tarkoitettua videosisältöä. YouTube-videoita voisi tietenkin myös levittää Facebookissa, vaikka Facebook ei niistä pidäkään.

Tavoitteena tietenkin olisi saada museokävijät ja suuri yleisö innostumaan videoista ja jakamaan niitä. Videoiden jakamista ja museoiden yleistä näkyvyyden parantamista helpottaa kuitenkin myös se, että museot itse levittävät toistensa sisältöjä ja kannustavat toisiaan. Kaveria voi aina auttaa mäessä. Museoliittokin voisi tietysti tehdä enemmän tällä saralla, myönnän sen.

Mietityttääkö videosisältö vielä? Eipä hätää, sillä tahdomme Museoliitossa kannustaa museoita videokuvaukseen erityisesti itsenäisyyden juhlavuonna 2017. Valmisteilla on 100 sekuntia Suomen historiaa -videosarja, jonka tavoitteena on osallistaa sekä museoita että museokävijöitä avaamaan kokemuksiaan ja kertomaan tarinoita videoiden avulla. Miten yhteinen kokemus Suomen satavuotisen itsenäisyyden historiasta rakentuu? Voit lukea projektista lisää täältä.

Sitten ei kun ideoimaan ja videoimaan.

Tanja Salonen
Kirjoittaja on Suomen museoliiton tiedottaja