torstai 19. tammikuuta 2017

Suomiko tukemaan Louvrea?


Kulttuurin rahoitus puhuttaa kansaa. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä sanoo, ettei kulttuurin arvoa voi mitata vain käytön perusteella.


Tutkimusjohtaja Pasi Holm laittoi vauhtia kulttuurirahoituskeskusteluun esittämällä, että rahoituksen perusteena pitäisi olla kysyntä eikä tarjonta. Alun perin Holm esitti näkemyksensä Taloustutkimuksen Kumpi kannattavampi: Tavastia-klubi vai Musiikkitalo -blogipostauksessaan joulukuussa 2016.

Blogin innoittimena oli huomio siitä, että Tavastian ja Musiikkitalon liikevaihto on suurin piirtein samaa tasoa, mutta Tavastia tekee mukavaa taloudellista voittoa, kun Musiikkitalon talous rämpii vuodesta toiseen pakkasella. Tästä yksittäisestä huomiosta Holm tekee yleistyksen ”ylevien periaatteiden ja taloudellisen kannattavuuden negatiivisesta korrelaatiosta”. Tämä tarkoittaa Holmin mukaan sitä, että ”mitä tärkeämmillä ”ylevillä periaatteilla” liiketoimintaa perustellaan, sitä huonompi on yleensä taloudellinen kannattavuus”. 

Holmin blogi ottaa joko sattumalta tai suunnitellusti kantaa myös meneillään olevaan kulttuurin valtionrahoituksen uudistamiseen. Syksystä 2016 koolla olleet kulttuurin asiantuntijat ovat käyttäneet huomattavan määrän aikaa ja kokoustarjoiluja pohtiakseen, millä perusteella kulttuuria pitäisi rahoittaa tai mitä kulttuurirahoituksella pitäisi saada aikaan. Yleviä periaatteita ja niihin liittyvää negatiivista korrelaatiota ei ole termeinä mainittu, mutta ei Holmin teoria näissäkään pöydissä vieras ole. Siitä on puhuttu taiteellisena riskinä.

Vaikka toisin voisi kuvitella, taiteellinen riski ei tarkoita sitä, että taiteessa otetaan riski, vaan se tarkoittaa taloudellista riskiä, joka otetaan, kun produktioihin lähdetään taide/sisältö ja siten pääosin taiteilijan/sisällön tuottajan oma tarve edellä. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi näyttelijöiden osalta sitä, että taiteellinen riski ei ole lähteä mukaan Luokkakokous 3 -elokuvaan, vaikka termi siihen viittaisikin. Sen sijaan taiteellinen riski on lähteä Jumalan teatteri kakkoseen, koska seurauksena on oletettu taloudellinen katastrofi.

Keskeisimpiä kulttuurirahoituksen kysymyksiä ovatkin seuraavat: kenen pitää kulttuurituotantoihin liittyvät taloudelliset vastuut kantaa ja millä perusteella kulttuuria yleensä pitäisi rahoittaa? Holm esittää malliksi kysyntälähtöisyyttä. Julkisesti rahoitettaisiin sitä, mille on kysyntää. Kysynnän määrittäisivät asiakkaat, eli kulttuurilaitos saisi sitä enemmän julkista rahaa, mitä enemmän se saa palveluilleen käyttäjiä. Käyttäjillä Holm viittaa teatterissa, konsertissa tai museossa käyviin henkilöihin.

Blogi on herättänyt ansaittua huomiota sosiaalisessa mediassa erityisesti sen jälkeen, kun Helsingin Sanomat nosti sen jutuksi 11.1.2017 otsikolla Kulttuurin tuki täysin uusiksi, ehdottaa taloustutkija Pasi Holm: julkista rahaa sinne, minne ihmiset oikeasti haluavat mennä. Lehti vauhditti keskustelua nostamalla aiheen vielä pääkirjoitukseen seuraavana päivänä.

Ymmärtäjiä Holm ei juurikaan ole käydyssä keskustelussa saanut. Onkin niin, että Holm antoi vastauksen joko tuntematta tai pohtimatta kysymystä. Vastaukseen sisältynyt talousmiesten perisynti oli se, että kulttuuri nähdään synonyymina kulttuurimatkailulle, jossa tarve mitataan kävijöinä. Jos tällä mittarilla rahaa jaetaan, kovin paljon ei kulttuuririentoihin Kehä III ulkopuolelle paikkoja jää. Perusteen onttous tulee ehkä parhaiten esiin, jos mietitään kulttuurirahoituksen jakamista EU:n tasolla. Jos EU:ssa kulttuurirahat jaettaisiin kävijämittarilla, Suomessakin olisi hyväksyttävä se, että yhteiset museorahamme suunnattaisiin Louvreen.

Toinen blogissa ja yleisesti kulttuurirahoituskeskustelussa tehty virhe on se, että kulttuurin julkinen rahoitus nähdään samana kuin valtionrahoitus. Kulttuurin julkinen rahoitus tulee enimmäkseen kunnilta. Esimerkiksi museoalalla valtion rahoituksella katetaan kuluista noin 20 %.

Kulttuurin julkisen rahoituksen kehittämisessä tämä on ehdottomasti pidettävä mielessä. Useissa tapauksissa valtionrahoitus on vain toimiva rohkaisu muille rahoittajille. Jos rohkaisu jää antamatta, monen kulttuurilaitoksen valot sammuvat. Lienee kaikille selvää, että tämän seurauksena Kehä III:n ulkopuolella säästyneet paikalliset kulttuurirahat virtaavat Helsinkiin samalla innolla kuin valmiutemme on rahoittaa Pariisin tarjontaa. Kulttuurin kokonaisrahoitus lähtisi syöksykierteeseen.

Kolmas blogissa esitetyn kysyntälähtöisen rahoitusmallin ongelma on se, että kulttuurin merkitystä tai tarvetta on mahdoton määritellä käyttöön perustuvan kysynnän mukaan. Esimerkiksi nykytaiteella, arkistoinnilla tai kulttuuriperinnön tallentamisella kokonaisuudessaan ei ole käyttäjiä silloin, kun teosta tehdään tai materiaalia laitetaan talteen. Myöhemmin niille löytyy käyttäjä – tai sitten ei löydy, mutta haluan uskoa, että kysyntää niille tästä huolimatta on. Hieman synkkä näkymä ainakin näin itsenäisyyden juhlavuonna olisi se, ettei suomalaiselle kulttuurille ja kulttuuriperinnölle ole kysyntää.

Holmin blogin nostamassa keskustelussa professori Pekka Mattila kehottaa kulttuuriväkeä myös katsomaan peiliin, jos kuva rahoituskeskustelusta ei miellytä. Hän toteaa Facebookissaan: ”On osittain alan omaa syytä, että monet toimijat ovat yrittäneet kujerrella itselleen rahoitusta terveys-, hyvinvointi- ja talousväittein. Taide ei sivistysyhteiskunnassa tarvitse välinehyödyn kautta tapahtuvaa oikeutusta. Se on yhtä keskeinen kuin monet yövartijavaltion piiriin lasketut suojelu- ja turvallisuustehtävät. Kun tämä logiikka murtuu, olemme vaarallisessa luisussa kohti hömppä- ja lavasteyhteiskuntaa, jossa totuudellisuus ja kriittisyys kuihtuvat.”

Hyvin sanottu, ja epäilemättä kritiikki osuu sekä omaan nilkkaani että koko alan nykyiseen tapaan osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun kulttuurin merkityksestä. Alan sisällä toimien ”itseisarvoinen tehtävä” tai ”yövartijuus” tuntuvat vain kovin heppoisilta argumenteilta puolustaa alan julkista rahoitusta sosiaali- ja terveysmenojen kasvun puristuksessa.

Tehty valinta on kuitenkin ainoa oikea, sillä päättäjien mahdollisuus kuunnella ja heidän malttinsa odottaa ajan myötä näyttäytyviä vaikutuksia on liian usein hissimatkan ja maksimissaan vaalikauden mittainen. Toisaalta valinta on henkistä laiskuuttamme. Emme ole riittävästi miettineet konkreettisia argumentteja muusta kuin välittömän tai välinehyödyn näkökulmasta. Tähän alkaa olla viimeistään nyt aika. Argumenttien löytämiseksi voisimme katsoa kulttuuri- ja talousalan ulkopuolellekin. Kiintoisaa olisi esimerkiksi tietää, miten seurakunnat uskontokunnista riippumatta perustelevat hautausmaiden tärkeyttä.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti