Olisi jo aika kysyä, ”mitä”

Alkuperäinen kuva: The Town Hall on the Dam, Amsterdam, Gerrit Adriaensz, Berckheyde, 1693. Rijksmuseum

Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän mielestä kulttuurin rahoituksesta käytävässä keskustelussa ei ole osattu kysyä oikeita kysymyksiä. Rahoitusjärjestelmän uudistuksen vuoksi niiden kysyminen olisi kuitenkin tärkeää.

Kulttuurin tuki täysin uusiksi… (HS 11.1.2017) ja Taiteen valtiontuesta pidetään kiinni kynsin hampain, vaikka se vaarantaa taiteen  vapauden (HS 21.5.2017). Näillä otsikoilla Helsingin Sanomissa on herätetty kuluvana vuonna keskustelua kulttuurin rahoituksen uudistamisen tarpeesta.

Molemmissa kirjoituksissa kantavana ajatuksena on ollut se, että kulttuurin rahoituksen pitäisi muuttua enemmän kysyntälähtöiseksi. Tarjotaan mallia, jossa kulttuurin rahoitus käytetään kohteisiin, jotka ovat ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiaisen (HS 21.5.2017) sanoin ”riittävän monen kuluttajan mielestä arvokkaita”.

Kirjoittajat menevät aloitteillaan suorinta tietä metsään. On helppo laukoa, että kulttuurin tuotosten täytyy olla ”riittävän monen kuluttajan mielestä arvokkaita”, jos ei tarvitse sen enempää pohtia, mikä on riittävästi ja kuka on kuluttaja.

On kuin populistin oppikirjaa lukisi, kun näkee sanottavan, että kulttuurin kuluttajat ovat hyvätuloista eliittiä. Kun lähteeksi otetaan vielä kulttuuritapahtumiin lippuja myyvän Lippupisteen tutkimus, on helppo ohittaa esimerkiksi se fakta, että yli 50 % museoiden näyttelyjen kuluttajista on ilmaiskävijöitä. He eivät näy sen enempää Lippupisteen myynti- kuin verotilastojenkaan kärjessä.

Museot eivät ole kulttuurilaitoksina poikkeuksia. Myös konserteissa ja teattereissa sekä Pursiaisen tikunnokkaan nostamassa oopperassa ilmaiskävijöiden tai huojennetuilla lipunhinnoilla vierailevien joukko on iso.

Molemmissa keskustelun herätteissä kiusallista on myös kapea näkemys siitä, mitä kulttuuri on ja mihin tarpeeseen kulttuuripalvelut ovat. Kulttuuri halutaan nähdä lähinnä taiteena, ja kulttuurin tarvetta mitataan kävijöillä. Nämä käsitykset ei sovi museoihin tai museoiden rahoituksesta käytävään keskusteluun. Museot toki ovat merkittävässä roolissa taidekentällä ja museoita arvostetaan kasvavassa määrin niiden huomattavan kulttuurimatkailullisen roolin vuoksi, mutta pihvi on muualla.

Museotoimintaa tarvitaan ja ylläpidetään ensisijaisesti itseisarvoisista syistä. Ihmiset haluavat sekä yksilöinä että yhteisöinä siirtää tietoa ja kokemuksia jälkipolville (tarinat, kertomukset, kirjoitukset), kunnioittaa edellisten sukupolvien osaamista ja saavutuksia (muistoesineet, tutkimukset, taideteokset, kunnioittamisen ja muistamisen paikat) sekä ylläpitää mahdollisuutta päästä tiedon ja muistojen ääreen silloin, kun tarve on (arkistot, kirjastot ja museot).  

Selvää lienee, että näiden palvelujen rahoittaminen kysyntä- tai käyttäjämaksuperusteisesti olisi vaikeaa ellei jopa mahdotonta. Kysyntälähtöisyys istuu huonosti myös muiden kulttuurilaitosten palveluihin, kuten Suomen sinfoniaorkestereiden puheenjohtaja, säveltäjä Kalevi Aho mielipidekirjoituksessaan (HS 28.5.2017) totesi.

Populistin oppikirjasta on myös syviin riveihin uppoava ajatus: ”Koska ooppera koskettaa siis lähinnä pientä ja hyvin toimeentulevaa kuluttajaryhmää, kuluttajien pitäisi maksaa lystistä merkittävä osa itse… On käsittämätöntä, että rahapelejä pelaavat mummot ja työttömät rahoittavat eliitin kulttuuriharrastukset”. Ajatus sisältää kestämättömän näkemyksen siitä, että veronmaksajilla pitäisi olla suora oikeus päättää, mihin heidän maksamansa verot käytetään.

Kulttuuripalveluja käyttävät epäilemättä haluaisivat, että heidän yhteisiin verovaroihin keräämiänsä rahoja käytetään kulttuurilaitosten rahoittamiseen. Saattaa olla niin, että tässä joukossa on huomattavakin määrä ihmisiä, jotka eivät ole erityisen motivoituneita hyväksymään sitä, että heidän maksamiaan veroja käytetään sosiaali-, terveys-, koulutus-, tai puolustusmenoihin. Toistaiseksi en kuitenkaan ole törmännyt kirjoitukseen, jossa todettaisiin, että ”sosiaali- ja terveyspalvelut, koulut ja maanpuolustus on rahoitettava vain niitä tarvitsevien verovaroista.”

Kulttuurin rahoitusjärjestelmä on uudistumassa, ja julkisen keskustelun perusteella tälle uudistukselle on huutava tarve. Tässä huutelussa ovat vähemmälle jääneet esseet ja ajatuspajojen tuotokset, joissa arvioitaisiin, mitkä tulokset nykyisellä rahoitusjärjestelmällä ovat jääneet saavuttamatta ja miten uusi rahoitusmalli todetun puutteen korjaisi. Kirjoitukset ovat keskittyneet rahan jakamisen perusteisiin tai siihen, että kaikki eivät ole saaneet sitä, mitä ovat mielestään ansainneet. On tarjottu vastauksia kysymykseen ”miten” samalla kun tärkeämpi ja vaikeampi kysymys ”mitä” on jäänyt vaille huomiota.

Kimmo Levä

Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri