perjantai 9. kesäkuuta 2017

Lahjahevosen suuhun on katsottava


Lahjoja on aina kiva saada – paitsi jos niiden mukana saa myös tukun ongelmia. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoittaa tällä kertaa museoille osoitetuista lahjoituksista.


Museoiden kokoelmat karttuvat pääosin lahjoitusten kautta. Lahjoitusten rooli kokoelmien kokonaiskartunnassa on kasvanut hankintamäärärahojen vähentyessä. Samalla lahjoituksiin liittyvät ongelmat lisääntyvät.

Lahjoituksiin perustuvassa kokoelmakartunnassa aktiivisen ja ohjelmallisen kokoelmatyön toteuttaminen on huomattavasti hankalampaa kuin ostomäärärahoilla. Lienee niin, ettei useampia esineitä, teoksia tai kuvia sisältävissä lahjoituksissa jokainen yksittäinen objekti osu kokoelmapolitiikan ytimeen. Huonoimmillaan museon kokoelman kannalta keskeisen materiaalin kylkiäisenä tulee huomattava määrä materiaalia, jonka paikka ei lahjoituksen vastaanottaneessa museossa ole. Oletettavaa myös on, että lahjoitus ei useinkaan ajoitu museon työn kannalta optimikohtaan.

Lahjoituskokoelmiin saattaa myös sisältyä ehtoja, jotka ennemmin tai myöhemmin muuttuvat ongelmiksi. Yleensä nämä ehdot koskevat lahjoituksen esilläpitoa, lahjoituksen antajan tai hänen jälkeläistensä etuoikeuksia, lahjoituksen pysyvyyttä tai lahjoitukseen liittyviä käytön rajoitteita.

Harmillinen lahjoituksiin liittyvä ongelma on niihin liittyvä viestintä. Erityisesti taideteoslahjoituksissa viestin kärki liittyy usein lahjoituksen taloudelliseen arvoon. Viimeksi tämä toteutui Espoon modernin taiteen museon EMMAn saaman lahjoituksen kohdalla. Nokia teki suurlahjoituksen Espoon modernin taiteen museolle – tällaista taidetta 700 000 euron kokoelma pitää sisällään kirkui päivän otsikko Hesarissa 25.5.2017.

Otsikon 700 000 euroa on valeuutinen monella tapaa. Ensinnäkään kokoelman taloudellista arvoa ei ole mahdollista tietää kuin myymällä. 700 000 euroa oli arvaus, mutta toivottavasti valistunut. Jos 700 000 euroa olisikin totta, EMMA ei vastaanottanut 700 000 euron tuloja vaan tuhansien eurojen kulut, jotka realisoituvat ensin kokoelman vastaanottamisen projektikuluna ja sen jälkeen ikuisina ja kiinteinä säilyttämiseen liittyvinä kuluina. Jos otsikossa pitää olla talousnosto, oikeampi muotoilu olisi ollut Nokian tuhansien eurojen kokoelmakulut Espoon modernin taiteen museolle – tällaisen taiteen säilytys siirtyi museon varoilla hoidettavaksi.

Ehdottomasti suurin ongelma kaikesta huolimatta on se, että huonoimmillaan lahjoitus johtaa arvottomaan tilanteeseen, jossa huijari huijaa toista huijaria. Jos esimerkiksi Nokian tai muun merkittävän yrityksen motiivi lahjoitukseen on se, että syystä tai toisesta yhtiö katsoo, että kokoelman pito ei ole sille enää taloudellisten tai muiden resurssien puutteen vuoksi mahdollista tai järkevää, on arvotonta lähestyä museota yhteiskunnallisen vastuun häntä kainalossa.

Museon puolelta arvotonta on ottaa materiaalia vastaan ja pysyvään säilytykseen, jos sen tutkijat ja konservaattorit ovat jo ennen lahjoitustakin ylityöllistettyjä, kokoelmatila natisee liitoksistaan, toimintabudjetissa ei ole väljyyttä tai seuraaville vuosille ei ole näkyvissä varmaa tulojen kasvua.

Arvottomimman tilanteen välttämiseksi on lahjoittajan kanssa käytävä avoin keskustelu. Siinä varmistetaan, että lahjoittaja haluaa aidosti tehdä yhteiskunnan ja museon eteen työtä lahjoituksellaan. Useimmiten tämä on helpoin osoittaa sillä, että lahjoittaja vahvistaa omalta osaltaan museon taloudellisia mahdollisuuksia kokoelman vastaanottoon ja ylläpitoon. Vähimmillään lahjoittaja maksaa kulut, jotka aiheutuvat lahjoituksen liittämisestä museon kokoelmiin. Parhaimmillaan lahjoittaja sitoutuu pysyvään taloudelliseen tukeen museolle tai lahjoitukseen liitetään omaisuuseriä, jotka tuottavat museoille pitkäjänteisesti pääomatuloja. Selvää on, että lahjoittaja myös antaa museolle vapaat kädet lahjoitusomaisuuden museoammatilliseen hoitoon.

Museon osalta arvotyhjiön täyttäminen edellyttää lahjahevosen suuhun katsomista. Käytännössä tämä tarkoittaa aloitteellisuutta taloudellisten kysymysten esille ottamisessa. Lahjoittajille lahjoituksiin liittyvä taloudellinen rasite on useimmiten tuntematon. Tavallisesti tämä johtuu siitä, että he olettavat lahjoituksen kululisäyksen hoituvan lahjoitusta seuraavalla näyttelytulojen kasvulla.

Arvokas toiminta edellyttää museoilta myös rehellisyyttä sanoa ”ei”, jos taloudellinen tai toiminnallinen yhtälö ei toimi. Tämä vaatii museoammatillisuutta, jota meissä jokaisessa asuva keräilijäminä ankarasti kampittaa. 



Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti