keskiviikko 16. elokuuta 2017

SOTKU


Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä tarkastelee valtiovarainministeriön budjettiesitystä. Mihin unohtui kulttuuri?


Valtiovarainministeriö julkaisi budjettiesityksensä viime viikolla. Yleensä julkaisun jälkeinen keskustelu käydään tämän bestsellerin sisältämistä numeroista. Niin nytkin. Numerot olivat yleisen arvion mukaan kuitenkin yllätyksettömiä. Näin myös museoiden osalta, vaikka myönteinen tieto oli, että vuosia jatkunut leikkuulinja on päättymässä.

Toivottavasti numerot kääntyvät seuraavilla budjettikierroksilla selkeään kasvuun julkisen talouden vähitellen kohentuessa. Museo- ja kulttuurialan tulevan kehityksen näkökulmasta onkin syytä kiinnittää erityistä huomiota siihen, mitä tekstiosassa kirjoitetaan. Budjetin tekstissä näet kuvataan ministeriöiden poliittiset tavoitteet. Kulttuuriministeriö linjaa tavoitteensa seuraavasti:

”Kulttuuripolitiikan tavoitteet ja tehtävät liittyvät luovuuden, kulttuurisen moninaisuuden ja osallisuuden edistämiseen. Taiteellinen ja kulttuurinen tuotanto ja sen käyttö, kulttuuriperinnöstä huolehtiminen ja monipuolinen kulttuurielämä takaavat kulttuurin kehittymisen ja lisäävät sosiaalista ja taloudellista hyvinvointia sekä vahvistavat demokratiaa. Kulttuuripolitiikan tavoitteita toteutetaan erityisesti taide- ja taiteilija-, kulttuuriperintö-, kirjasto-, kulttuurivienti-, tekijänoikeus- ja audiovisuaalisen politiikan keinoin.”

Vuoden 2018 osalta ministeriö toteaa erikseen:

”Vuonna 2018 vietetään kulttuuriperinnön eurooppalaista teemavuotta myös Suomessa. Keskeisenä tavoitteena on kulttuuriperintöön liittyvien mahdollisuuksien esiintuominen ja hyödyntäminen kulttuurisesti, sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävän kehityksen edistämisessä.”

ja

”Taiteen ja kulttuurin saavutettavuuden kärkihankkeessa parannetaan taide- ja kulttuuriharrastamista sekä taiteen perusopetusta varhaiskasvatuksessa ja koulupäivien yhteydessä ja koulun tiloissa. Taiteen prosenttiperiaatteen laajentamisen tavoitteen on vakiinnuttaa taide- ja kulttuurilähtöiset hyvinvointipalvelu sosiaali- ja terveystoimen rakenteisiin mm. uusien toiminta- ja rahoitusmallien avulla.”

Tiivistetysti kulttuuripolitiikan tavoite on sosiaali-, terveys-, koulutus-, elinkeino- ja jopa ympäristöpoliittisten tavoitteiden toteuttaminen. Tämä huomio herättää odotukset siitä, että näitä tavoitteita toteuttavat avainministeriöt ovat varanneet linjauksissaan kulttuurille ja kulttuuritoimijoille huomattavan roolin sekä teksti- että numero-osassa.

Ministeriöiden linjaukset tuottavat kuitenkin pettymyksen. Kulttuuria tai kulttuuriperintöä ei mainita sosiaali-, terveys tai elinkeinoministeriöiden poliittisten tavoitteiden tekstiosioissa edes yhdessä sivulauseessa. Tämän jälkeen ei yllätä, ettei kulttuuri näy myöskään numeropuolella.

Vuoden 2018 budjettikirjan perusteella on korkea aika keskustella siitä, mitä kulttuuripolitiikka on. Tällä hetkellä se näyttäytyy ennen muuta sosiaali- ja terveyspolitiikkana sekä sen mukaisina painotuksina moninaisuuden, saavutettavuuden, tasa-arvon ja taloudellisen hyvinvoinnin edistämiseksi sekä sosiaaliselta asemaltaan hankalassa tilanteessa olevien aktivoimiseksi. On täysin selvää, että näitä tavoitteita pitää yhteiskunnassa edistää, mutta mikä tekee niistä kulttuurinpoliittisia tavoitteita ja sen myötä kulttuurin ja kulttuuriperinnön edistämiseen tarkoitetuilla rahoilla toteutettavia?

Kun valtion kulttuuripolitiikka on sosiaali- ja terveyspolitiikkaa, missä ovat tavoitteet ja rahat itseisarvoiseen perustyöhön, joilla esimerkiksi pidetään rakennetun ja rakentamattoman kulttuuriympäristömme kohteita kunnossa, konservoidaan esineitä, tehdään arkeologisia kaivauksia tai tuotetaan esine-, teos-, valokuva- ja muuta perustutkimusta? Näyttää siltä, ettei tavoitteita ja rahoja ole missään tai että ne ovat siirtymässä kansalaisaktiivisuuden varaan. Tämä näkyy jo nyt joukkorahoituskampanjoiden lisääntymisenä sekä yksittäisiin esineisiin ja kohteisiin liittyvän kummi- tai tukiyhdistystoiminnan kasvuna.

Kuin ennakkona mahdollisesti jo seuraavalla hallituskaudella perustettavan sosiaali-, terveys- ja kulttuuriministeriön (saakoon nimekseen SOTKU) toiminnasta kulttuuriministeriöstä on haettavissa ”Kulttuurin kokeilu- ja kehittämishankeavustukset/Osallisuus ja osallistuminen” -avustus. 750 000 euron avustuksen tavoitteena on osallisuuden ja osallistumisen lisääminen kulttuurin ja kulttuuripalveluiden piirissä sekä kulttuuripalvelujen yleisöpohjan laajentaminen. Erillisenä linjauksena on, ettei avustusta myönnetä kulttuuriperintöalan hankkeisiin, joissa hakijana on museo tai muu kulttuuriperintöalan toimija.

Niinpä.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 4. elokuuta 2017

Nyt ei erota taidetta pöhinästä


Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä luo katsauksen museoiden pöhinätilanteeseen.


”Museoissa on kuulkaas pöhinää” otsikoi päätoimittaja Pessi Rautio uusimmassa Taide-lehdessä (3/2017) juttunsa, jossa hän kritisoi museoiden muutosta ja halua ”olla jotain uutta ja erilaista”.

Erityisen huolestuttavana Rautio pitää sitä, että museot käyttävät aikaisempaa enemmän resursseja viestintään. Tätä päätelmää hän ei ole tehnyt siitä, että Taide-lehdessä museot ovat kasvava ja pääasiallinen ilmoitustilan ostajaryhmä.

Päätelmän taustalla on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö Tuuli Rajavuoren arvio Vuoden museo -kilpailun finaaliin sijoittuneen ja Vuoden erikoispalkinnolla huomioidun Vantaan taidemuseo Artsin muutoksesta. Museo-lehdessä (2/2017) Rajavuori toteaa myönteisenä kehityssuuntana sen, että vaihtuvien näyttelyiden määrää on vähennetty ja resursseja on käytetty aikaisempaa enemmän esimerkiksi viestintään.

Kriittisillä linjoilla museoiden nykyisen kehityksen osalta oli jo aikaisemmin taidekriitikko ja toimittaja Otso Kantokorpi (Ylen Kulttuuricocktail 10.5.2017). Hänen mukaansa panostaminen viestintään ja näyttelyiden oheistoimintaan on lähinnä museoiden epätoivoinen yritys esittää uusiutumista tilanteessa, jossa voimavarat olisi keskitettävä veret seisauttavien näyttelyiden tekemiseen.

Suomalaisia taidemuseoita saattaa lohduttaa tieto siitä, että ne eivät ole astumassa kriitikkojen kuvaamaan harhaan yksin. New Yorkin MoMAssa on liikuntapiirejä, Belgialaisessa taidemuseossa joogataan ja V&A:n näyttelyissä on suosittuja fitnesstunteja.

Näkökulmasta riippuen lohduttavaa tai vahvistavaa on myös se, että museokritiikki on samaa maailmalla ja Suomessa. Se ei nyt vain näytä olevan sopivaa, että taidemuseot vastaavat muihinkin tarpeisiin kuin taidekasvatukseen ja hiljentymiseen hyvän taiteen äärelle. Hyvän taiteen taas näyttää tunnistavan siitä, että näyttelypaikka ei pidä itsestään meteliä.

Amerikkalaisella taidesivustolla, Artsyssa, kesäkuussa julkaistussa kolumnissa Why the rise of Workout Classes in Museums Should Worry Art Lovers Daniel Kunitz kysyy, miksi taidemuseota ei voisi käyttää liikuntapaikkana tai virkistäytymiseen samalla tavalla kuin kävelyä luonnossa. Luonnossakin yksittäisiin puihin keskittymistä tärkeämpää on metsä, joka luo suotuisan ympäristön mielen ja kehon piristämiselle. Samassa yhteydessä nousee esiin kysymys, miten taiteen merkitykseen vaikuttaa se, että yksittäisen teoksen sijasta keskitytään kokonaisuuden luomaan tunnelmaan tai jonkin aktiviteetin ohjaajan sanomaan, jonka vaikutusta ympäröivät taideteokset vahvistavat.

On tietenkin selvää, että jooga- ja fitnesstunnit, lasten työpajat, yritysryhmät tai osallistavat näyttelykohteet häiritsevät henkilöitä, jotka ovat tulleet museoon hiljentymään taideteosten äärelle ja pohtimaan niiden sanomaa. Toinen kysymys sitten on, minkälaisten kävijöiden ehdoilla museoita kehitetään tai ollaan kehittämättä. Tällä hetkellä museot ovat valinneet linjan, jossa kohderyhmää laajennetaan ja tarjontaa monipuolistetaan. Taideteoksia ja esineitä hyödynnetään ja avataan kävijöille muutenkin kuin perinteisillä asiantuntijaopastuksilla.

Tähän valintaan ovat vaikuttaneet taloudelliset syyt. Niitä merkittävämpi syy on kuitenkin se, että museoita tarvitaan entistä enemmän myös muuhun kuin taidevalistukseen tai taiteen edistämiseen. Museot ovat keskeinen osa koulujärjestelmää sekä terveydellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin ylläpitoa.

Aika näyttää, onko suunta oikea, mutta varmaa on, että valittu linja ei heikennä museoiden näyttelyiden laatua. Huoli laadun heikkenemisestä näyttää perustuvan tunteeseen faktan sijasta. Missään yhteydessä ei ole tietääkseni arvioitu, että ennen taidenäyttelyt olivat parempia. Laadun heikkenemistä ei voi päätellä ainakaan Taide-lehdestä, sillä olen lukenut museoartikkelit siitä usean vuoden ajan. Niiden perusteella sutta ja sekundaa on aina tuotettu. Harhainen on myös käsitys, että viestintä ja markkinointi vievät museoiden resursseja – pikemminkin ne ovat keskiössä museoiden resurssien kasvattamisessa.

Sen sijaan kiistaton fakta on se, että näyttelyiden määrä on vähenemässä. Tarjontaa kuitenkin vielä riittää. Vuonna 2016 taidemuseot avasivat reilut 300 vaihtuvaa näyttelyä ja ylläpitivät lukuisia perusnäyttelyitä näiden lisäksi. Artsi avasi uuden näyttelyn noin kahden kuukauden välein, joten kyllä sen viidessä näyttelyssä Rautiolle ja muille taiteen rakastajille edelleen katsottavaa oli ja on. Pöhinättömiäkin hetkiä löytyy, vaikka muun muassa viestinnän ja onnistuneen brändäämisen vuoksi kiinnostus ja kävijämäärät ovat Artsissakin kasvussa, eikä toiminnallisuus ole vähenemään päin.

Lukemissani kolumneissa ja artikkeleissa taidemuseoiden suunnasta ovat olleet huolissaan lähinnä taidekriitikot. Miltä kehitys mahtaa näyttää taiteilijan näkökulmasta? Onko taiteentekijän lähtökohta ja tavoite, että jokainen työ saa pysähtymään, hiljentymään ja miettimään? Vai olisiko jopa niin, että nyt museot ovat tavoittelemassa jotain, mitä taiteen näkökulmasta pitääkin tavoitella?

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri