maanantai 19. kesäkuuta 2017

Miltä Museokortin tilastovaikutukset näyttävät?

Museokortti täytti toukokuussa kaksi vuotta. On aika tarkastella kuluneita vuosia tilastotietojen valossa.




Museokortti otettiin käyttöön 5. toukokuuta 2015. Museokorttien määrä kasvaa joka kuukausi, joten trendin mukaisten vaikutusten voi olettaa erottuvan kuluvan vuoden (2017) tilastoissa edellisvuotta voimakkaammin. Viimeinen vertailukelpoinen tilastovuosi ilman Museokortin vaikutusta on 2014. 

Suomalaisten museoiden kävijämäärä kasvoi vuonna 2016 viidenneksellä, eli noin miljoonalla 6,6 miljoonaan kävijään. Museot tekivät viime vuonna kaikkien aikojen kävijäennätyksen.

Museoiden yhteenlasketut pääsymaksutulot kasvoivat vertailujaksolla prosentuaalisesti tätäkin enemmän; euromääräisesti 5,7 miljoonaa euroa. Vuosina 2015-2016 myös keskimääräinen maksettu pääsymaksu kävijää kohden nousi 5,4 eurosta 6 euroon.

"Suurin yksittäinen syy museoryntäykseen on toukokuussa 2015 markkinoille tullut Museokortti, josta on tullut heti alusta pitäen menestys", analysoidaan Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 16. kesäkuuta.
 

On selvää, ettei Museokortti ole ainoa selittävä tekijä positiiviselle tilastokehitykselle. Tilastollinen korrelaatio on kuitenkin varsin vahva. Käyttäjäksi kirjautuneita Museokortin omistajia on noin 126 000, voimassa tällä hetkellä olevia kortteja noin 110 000. 

Kehitys 2014-2016


  • Museoiden pääsymaksutulot: +5,7 miljoonaa euroa, kasvua 41%
  • Museoiden myynti- ja palvelutulot: +1,5 miljoonaa euroa, kasvua 12%
  • Museoiden konaiskävijämäära: +1,2 miljoonaa, kasvua 23% 
  • Maksettujen museokäyntien määrä: +0,7 miljoonaa, kasvua 29%

Tilastotiedot ovat nähtävissä kokonaisuudessaan osoitteessa 
Museotilasto.fi.



Seppo Honkanen
kehitysjohtaja, Museokortti
@honkanen


keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Postcard from a conference: SPECTRUM 29-30 May

Detective work: participants at a workshop figuring out how to handle a surprise donation using the SPECTRUM standard.

P.S.-blogi in English! Join an Åbo Akademi graduate student Matilda Grönberg as she tells us her experiences of the SPECTRUM conference (29–30 May).

During the very last week of May Kulttuuritalo in Helsinki was the venue of an international conference focused on collections management and a standard called SPECTRUM. The conference was organized by Finnish Museums Association together with Swedish National Heritage Board and Arts Council Norway.

It was really nice to see how people from several countries had found their way to the auditorium of Kulttuuritalo, ready for two days of discussions on how to manage museum collections. Most of the participants were museum professionals who work with collections in one way or another, i.e. curators, conservators and museum assistants. Although not yet a professional, I got the opportunity to attend this conference in order to give a museology student's perspective on the discussions and share with you what's going on in the museum world right now.

So, you might now be wondering what this SPECTRUM is. Some new kind of software? And what do I mean by "standard"?

Richard Light, one of the speakers, described standards as "an agreed, repeatable way to do something". The idea behind the SPECTRUM standard is to find good ways of collections practice regardless of what collection management system your museum happens to use, and help museum staff record information in a consistent way. SPECTRUM does so by providing museums with standards for each procedure in the process of collections management – from when a new object turns up at the museum to what to do with objects that have been in the collections for decades.

The standard is developed by Collections Trust in co-operation with museums and other institutions that manage collections. SPECTRUM is free to download from Collection Trust's website and can be used also in analogue collections management since the standard is not software, but a set of shared guidelines and recommended procedures. It can be used by museums of all sizes. Collections Trust also provides training and consultancy regarding SPECTRUM in addition to the tools and advice included in the standard itself.

The conference was quite perfectly timed, as many Finnish museums are considering to start using a new collection management system called MuseumPlus RIA and a new version of SPECTRUM will be published this summer. The draft for the latest version of SPECTRUM was also still open for feedback at the time of the conference, so it was possible to comment, discuss and directly affect how the latest version turns out!

The two conference days consisted of one day of presentations and one day of workshops. I thought the structure was very pleasant and it let the participants get over the initial nervousness before getting on with workshops. The conference was opened by Leena Tokila from Finnish Museums Association and Pirjo Hamari from the Finnish National Board of Antiquities, both giving an overview of databases and standards used in Finland. Fellow Finnish museology students might be familiar with the national cataloguing instructions called Museoiden luettelointiohje which are based on the SPECTRUM standard. Other familiar names were Finna, Loki and Europeana – websites through which Finnish institutions are opening up their collections to the public. Tokila and Hamari both emphasized the importance of standards as key to making cultural heritage available to all, as well as the importance of international exchange of knowledge.

Kevin Gosling from Collections Trust continued with a talk on the development of SPECTRUM, and described the standard as a tool of influencing behaviour on workflow level.  Gosling pointed out how beneficial it is to involve museums and other actors in the development of standards, as that ensures that the standards actually work in a relevant and sustainable way. According to Gosling it's also good to have SPECTRUM procedures as part of museums' manuals for collection care and management in order to ensure that the actual work is done according with the SPECTRUM standard. If not, the standard might just become a nice theoretical plan that isn't present in the everyday practical museum work.

The rest of the day was spent sharing experiences of collection management with SPECTRUM in Norway, Sweden, Finland and the United Kingdom. Bård Bie-Larsen from Arts Council Norway gave presentations on the Norwegian experiences with SPECTRUM, both positive and negative, and about development projects focusing on the standard. Leena Furu-Kallio presented how SPECTRUM is visible in the Finnish instructions for cataloguing, whereas Kevin Gosling shared his experiences with SPECTRUM in practical collections management in the UK. The Swedish perspective on SPECTRUM was provided by Ingela Chef-Holmberg, Annika Carlsson and Susanne Nickel from the Swedish National Heritage Board. The day ended with consultant Richard Light’s presentation on the role of standards in documentation.

During the workshops of the second day participants got to do practical exercises. It was possible to choose between three different workshops: one on how to adapt SPECTRUM to your museum’s procedures, one where participants were to analyze how the collections management work at their own museums relates to SPECTRUM, and a workshop on implementing SPECTRUM in the work of a small museum making the transition to new collections management software. It was pretty fun to move between workshops and see how participants discussed, made connections, found differences and similarities as well as mapped out strengths and weaknesses.

Conference essentials: good snacks
Consistency, communication and transparency stood out to me as central themes during the conference. Consistency in collections management procedures makes the management and publishing of collections easier on both national and international levels. Consistency in procedures within institutions was also pointed out as extremely important. Internal consistency along with communication and transparency helps the people working with collections to know what is collected, why, how and for what. The three aspects are also great tools in quality assurance throughout the management process and make it easier to justify collection work to non-experts such as the management. It can also make it easier for new people to enter the museum field if the work procedures are standardized and easy to teach forward.

All in all I got the impression that the conference was a relaxed environment where it really was possible to exchange experiences and knowledge with colleagues from near and far. Comments about the latest version of SPECTRUM directly influenced the development process and practical workshops combined with discussions seemed to help participants develop their work with collections and find ways to further solidify the SPECTRUM standard as part of their activities.

My tip for the summer is to find out more about linked data, as it seems to become more and more present in collections management and the sharing of information. Also, keep an eye open for the new SPECTRUM 5.0!


Matilda Grönberg
The writer is a graduate student at Åbo Akademi University with a special interest in museums and cultural analysis.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Lahjahevosen suuhun on katsottava


Lahjoja on aina kiva saada – paitsi jos niiden mukana saa myös tukun ongelmia. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoittaa tällä kertaa museoille osoitetuista lahjoituksista.


Museoiden kokoelmat karttuvat pääosin lahjoitusten kautta. Lahjoitusten rooli kokoelmien kokonaiskartunnassa on kasvanut hankintamäärärahojen vähentyessä. Samalla lahjoituksiin liittyvät ongelmat lisääntyvät.

Lahjoituksiin perustuvassa kokoelmakartunnassa aktiivisen ja ohjelmallisen kokoelmatyön toteuttaminen on huomattavasti hankalampaa kuin ostomäärärahoilla. Lienee niin, ettei useampia esineitä, teoksia tai kuvia sisältävissä lahjoituksissa jokainen yksittäinen objekti osu kokoelmapolitiikan ytimeen. Huonoimmillaan museon kokoelman kannalta keskeisen materiaalin kylkiäisenä tulee huomattava määrä materiaalia, jonka paikka ei lahjoituksen vastaanottaneessa museossa ole. Oletettavaa myös on, että lahjoitus ei useinkaan ajoitu museon työn kannalta optimikohtaan.

Lahjoituskokoelmiin saattaa myös sisältyä ehtoja, jotka ennemmin tai myöhemmin muuttuvat ongelmiksi. Yleensä nämä ehdot koskevat lahjoituksen esilläpitoa, lahjoituksen antajan tai hänen jälkeläistensä etuoikeuksia, lahjoituksen pysyvyyttä tai lahjoitukseen liittyviä käytön rajoitteita.

Harmillinen lahjoituksiin liittyvä ongelma on niihin liittyvä viestintä. Erityisesti taideteoslahjoituksissa viestin kärki liittyy usein lahjoituksen taloudelliseen arvoon. Viimeksi tämä toteutui Espoon modernin taiteen museon EMMAn saaman lahjoituksen kohdalla. Nokia teki suurlahjoituksen Espoon modernin taiteen museolle – tällaista taidetta 700 000 euron kokoelma pitää sisällään kirkui päivän otsikko Hesarissa 25.5.2017.

Otsikon 700 000 euroa on valeuutinen monella tapaa. Ensinnäkään kokoelman taloudellista arvoa ei ole mahdollista tietää kuin myymällä. 700 000 euroa oli arvaus, mutta toivottavasti valistunut. Jos 700 000 euroa olisikin totta, EMMA ei vastaanottanut 700 000 euron tuloja vaan tuhansien eurojen kulut, jotka realisoituvat ensin kokoelman vastaanottamisen projektikuluna ja sen jälkeen ikuisina ja kiinteinä säilyttämiseen liittyvinä kuluina. Jos otsikossa pitää olla talousnosto, oikeampi muotoilu olisi ollut Nokian tuhansien eurojen kokoelmakulut Espoon modernin taiteen museolle – tällaisen taiteen säilytys siirtyi museon varoilla hoidettavaksi.

Ehdottomasti suurin ongelma kaikesta huolimatta on se, että huonoimmillaan lahjoitus johtaa arvottomaan tilanteeseen, jossa huijari huijaa toista huijaria. Jos esimerkiksi Nokian tai muun merkittävän yrityksen motiivi lahjoitukseen on se, että syystä tai toisesta yhtiö katsoo, että kokoelman pito ei ole sille enää taloudellisten tai muiden resurssien puutteen vuoksi mahdollista tai järkevää, on arvotonta lähestyä museota yhteiskunnallisen vastuun häntä kainalossa.

Museon puolelta arvotonta on ottaa materiaalia vastaan ja pysyvään säilytykseen, jos sen tutkijat ja konservaattorit ovat jo ennen lahjoitustakin ylityöllistettyjä, kokoelmatila natisee liitoksistaan, toimintabudjetissa ei ole väljyyttä tai seuraaville vuosille ei ole näkyvissä varmaa tulojen kasvua.

Arvottomimman tilanteen välttämiseksi on lahjoittajan kanssa käytävä avoin keskustelu. Siinä varmistetaan, että lahjoittaja haluaa aidosti tehdä yhteiskunnan ja museon eteen työtä lahjoituksellaan. Useimmiten tämä on helpoin osoittaa sillä, että lahjoittaja vahvistaa omalta osaltaan museon taloudellisia mahdollisuuksia kokoelman vastaanottoon ja ylläpitoon. Vähimmillään lahjoittaja maksaa kulut, jotka aiheutuvat lahjoituksen liittämisestä museon kokoelmiin. Parhaimmillaan lahjoittaja sitoutuu pysyvään taloudelliseen tukeen museolle tai lahjoitukseen liitetään omaisuuseriä, jotka tuottavat museoille pitkäjänteisesti pääomatuloja. Selvää on, että lahjoittaja myös antaa museolle vapaat kädet lahjoitusomaisuuden museoammatilliseen hoitoon.

Museon osalta arvotyhjiön täyttäminen edellyttää lahjahevosen suuhun katsomista. Käytännössä tämä tarkoittaa aloitteellisuutta taloudellisten kysymysten esille ottamisessa. Lahjoittajille lahjoituksiin liittyvä taloudellinen rasite on useimmiten tuntematon. Tavallisesti tämä johtuu siitä, että he olettavat lahjoituksen kululisäyksen hoituvan lahjoitusta seuraavalla näyttelytulojen kasvulla.

Arvokas toiminta edellyttää museoilta myös rehellisyyttä sanoa ”ei”, jos taloudellinen tai toiminnallinen yhtälö ei toimi. Tämä vaatii museoammatillisuutta, jota meissä jokaisessa asuva keräilijäminä ankarasti kampittaa. 



Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

tiistai 30. toukokuuta 2017

Olisi jo aika kysyä, ”mitä”

Alkuperäinen kuva: The Town Hall on the Dam, Amsterdam, Gerrit Adriaensz, Berckheyde, 1693. Rijksmuseum

Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän mielestä kulttuurin rahoituksesta käytävässä keskustelussa ei ole osattu kysyä oikeita kysymyksiä. Rahoitusjärjestelmän uudistuksen vuoksi niiden kysyminen olisi kuitenkin tärkeää.

Kulttuurin tuki täysin uusiksi (HS 11.1.2017) ja Taiteen valtiontuesta pidetään kiinni kynsin hampain, vaikka se vaarantaa taiteen  vapauden (HS 21.5.2017). Näillä otsikoilla Helsingin Sanomissa on herätetty kuluvana vuonna keskustelua kulttuurin rahoituksen uudistamisen tarpeesta.

Molemmissa kirjoituksissa kantavana ajatuksena on ollut se, että kulttuurin rahoituksen pitäisi muuttua enemmän kysyntälähtöiseksi. Tarjotaan mallia, jossa kulttuurin rahoitus käytetään kohteisiin, jotka ovat ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiaisen (HS 21.5.2017) sanoin ”riittävän monen kuluttajan mielestä arvokkaita”.

Kirjoittajat menevät aloitteillaan suorinta tietä metsään. On helppo laukoa, että kulttuurin tuotosten täytyy olla ”riittävän monen kuluttajan mielestä arvokkaita”, jos ei tarvitse sen enempää pohtia, mikä on riittävästi ja kuka on kuluttaja.

On kuin populistin oppikirjaa lukisi, kun näkee sanottavan, että kulttuurin kuluttajat ovat hyvätuloista eliittiä. Kun lähteeksi otetaan vielä kulttuuritapahtumiin lippuja myyvän Lippupisteen tutkimus, on helppo ohittaa esimerkiksi se fakta, että yli 50 % museoiden näyttelyjen kuluttajista on ilmaiskävijöitä. He eivät näy sen enempää Lippupisteen myynti- kuin verotilastojenkaan kärjessä.

Museot eivät ole kulttuurilaitoksina poikkeuksia. Myös konserteissa ja teattereissa sekä Pursiaisen tikunnokkaan nostamassa oopperassa ilmaiskävijöiden tai huojennetuilla lipunhinnoilla vierailevien joukko on iso.

Molemmissa keskustelun herätteissä kiusallista on myös kapea näkemys siitä, mitä kulttuuri on ja mihin tarpeeseen kulttuuripalvelut ovat. Kulttuuri halutaan nähdä lähinnä taiteena, ja kulttuurin tarvetta mitataan kävijöillä. Nämä käsitykset ei sovi museoihin tai museoiden rahoituksesta käytävään keskusteluun. Museot toki ovat merkittävässä roolissa taidekentällä ja museoita arvostetaan kasvavassa määrin niiden huomattavan kulttuurimatkailullisen roolin vuoksi, mutta pihvi on muualla.

Museotoimintaa tarvitaan ja ylläpidetään ensisijaisesti itseisarvoisista syistä. Ihmiset haluavat sekä yksilöinä että yhteisöinä siirtää tietoa ja kokemuksia jälkipolville (tarinat, kertomukset, kirjoitukset), kunnioittaa edellisten sukupolvien osaamista ja saavutuksia (muistoesineet, tutkimukset, taideteokset, kunnioittamisen ja muistamisen paikat) sekä ylläpitää mahdollisuutta päästä tiedon ja muistojen ääreen silloin, kun tarve on (arkistot, kirjastot ja museot).  

Selvää lienee, että näiden palvelujen rahoittaminen kysyntä- tai käyttäjämaksuperusteisesti olisi vaikeaa ellei jopa mahdotonta. Kysyntälähtöisyys istuu huonosti myös muiden kulttuurilaitosten palveluihin, kuten Suomen sinfoniaorkestereiden puheenjohtaja, säveltäjä Kalevi Aho mielipidekirjoituksessaan (HS 28.5.2017) totesi.

Populistin oppikirjasta on myös syviin riveihin uppoava ajatus: ”Koska ooppera koskettaa siis lähinnä pientä ja hyvin toimeentulevaa kuluttajaryhmää, kuluttajien pitäisi maksaa lystistä merkittävä osa itse… On käsittämätöntä, että rahapelejä pelaavat mummot ja työttömät rahoittavat eliitin kulttuuriharrastukset”. Ajatus sisältää kestämättömän näkemyksen siitä, että veronmaksajilla pitäisi olla suora oikeus päättää, mihin heidän maksamansa verot käytetään.

Kulttuuripalveluja käyttävät epäilemättä haluaisivat, että heidän yhteisiin verovaroihin keräämiänsä rahoja käytetään kulttuurilaitosten rahoittamiseen. Saattaa olla niin, että tässä joukossa on huomattavakin määrä ihmisiä, jotka eivät ole erityisen motivoituneita hyväksymään sitä, että heidän maksamiaan veroja käytetään sosiaali-, terveys-, koulutus-, tai puolustusmenoihin. Toistaiseksi en kuitenkaan ole törmännyt kirjoitukseen, jossa todettaisiin, että ”sosiaali- ja terveyspalvelut, koulut ja maanpuolustus on rahoitettava vain niitä tarvitsevien verovaroista.”

Kulttuurin rahoitusjärjestelmä on uudistumassa, ja julkisen keskustelun perusteella tälle uudistukselle on huutava tarve. Tässä huutelussa ovat vähemmälle jääneet esseet ja ajatuspajojen tuotokset, joissa arvioitaisiin, mitkä tulokset nykyisellä rahoitusjärjestelmällä ovat jääneet saavuttamatta ja miten uusi rahoitusmalli todetun puutteen korjaisi. Kirjoitukset ovat keskittyneet rahan jakamisen perusteisiin tai siihen, että kaikki eivät ole saaneet sitä, mitä ovat mielestään ansainneet. On tarjottu vastauksia kysymykseen ”miten” samalla kun tärkeämpi ja vaikeampi kysymys ”mitä” on jäänyt vaille huomiota.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 19. toukokuuta 2017

Rukinlavoista graffiteihin

Samaan kuvaan mahtuu sekä rukinlapoja että graffitia. Hävetkää-kuva: Olli Berg.

Kansa ei vaella museoihin tietämättä mitä saa, muistuttaa Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä, joka puhuu museoiden brändäämisen puolesta.



Kriitikko ja kolumnisti Otso Kantokorpi on huolissaan museoiden brändistä (Ylen Kulttuuricoctail 10.5.2017). Tarkemmin sanottuna hän on huolestunut museoiden nykymenosta, jossa uudistuksia tehdään brändääminen edellä.

Hänen huolensa kärkenä on se, että väheneviä voimavaroja kohdennetaan väärin. Tämä näkyy sisältöjen laadun heikkenemisenä ja kasvavien kävijämäärien tavoittelemisena. Sisältöesimerkkinä hän nostaa esiin graffitien nousun taidemuseoiden ohjelmistoon. Kaikkineen hän pitää brändäämistä turhana. Rukinlavat ja pöly ovat niin lujassa museomielikuvassa, ettei tähän brändimaakareiden opeilla muutosta saada.

Edellä mainitun tulemana museoinstituutio on Kantokorven mukaan ajautunut kriisiin. Kriisin keskiössä näyttää olevan Suomen tärkeimmällä museoalan palkinnolla, Vuoden museo -tittelillä, ja kansainvälisessä Museum + Heritagen kilpailussa palkittu Helsingin kaupunginmuseo.

Brändi-sanalla on epäilemättä monta määritelmää, ja sanaan liittyy monia mielikuvia. Yleisellä tasolla yksimielisyys vallinnee siitä, että brändi on tuotteen, palvelun tai muun sisällön tai toimijan identiteetin yhteenveto tai tiivistelmä. Brändin lupaus lunastetaan toiminnalla ja kuvataan liikemerkillä sekä tunnuslauseella tai niiden yhdistelmällä. Tältä osin on vaikea yhtyä Kantokorven näkemykseen siitä, ettei rukinlapojen tai pölyn varaan rakentuvaa museobrändiä murra mikään. Näin ei ole. Muutosta voimme nopeuttaa hyödyntämällä brändäämisen ja viestinnän asiantuntijoita, mutta välttämätöntä se ei ole.

Rukinlavat ovat maatalous- ja talonpoikaisyhteiskuntaa dokumentoivaa esineistöä ja aikakauden keskeistä kansantaidetta. Tämän esineistön tärkeys suomalaisen elämänmenon dokumentaationa on vähentynyt dramaattisesti sotavuosien jälkeen. Myös kansantaiteessa rukinlavat ovat luovuuden ja taiteellisten ilmaisun välineenä mennyttä aikaa. Tilalle on tullut muuta, muun muassa graffiti.

Voinemme olla samaa mieltä siitä, että rukinlapojen osuuden väheneminen museokerronnassa ja muussa toiminnassa on vain luonnollista kehitystä. Lienee jo tällä hetkellä niin, että pääosa museokävijöistä ei edes kyseistä kansantaiteen ilmentymää tunnista tai ei ainakaan tiedä sen alkuperäistä tehtävää.

Museot eivät lunasta myöskään pölyä brändilupauksena. Tästä pitävät huolta kasvavat kiinteistömenot. Museoiden toiminnan nopeasta muutoksesta voisi päätellä, etteivät ne lunasta pölyä myöskään toimintansa kuvauksen mielikuvana.

Museot ovat muuttumassa sekä välittämiensä mielikuvien että toimintansa tasolla. Kantokorven toivoma suunta, jossa keskitymme veret seisauttaviin näyttelyihin, ei vastaa kaikkiin niihin tarpeisiin, joita haastava toimintaympäristö museoille asettaa. Veret seisauttaviin näyttelyihin keskittyminen edellyttäisi myös lisääntyvää panostamista Kantokorven kritisoimaan markkinointiin ja viestintään sekä johtaisi entistä kävijämääräkeskeisempään toimintaan. Veret seisauttavat näyttelyt edellyttävät veriä, joita seisauttaa. Näitä ei saada paikalle, jos sisältöjä ei saada tiedoksi brändimarkkinoinnin ja tuoteviestinnän avulla.

Kävijäkeskeisen toiminnan tai veret seisauttavien näyttelyjen sijasta toimintaympäristön muutos ohjaa museoita entistä laveampaan asiakasmäärittelyyn. Nämä paineet tulevat ennen muuta sosiaali-, koulu- ja elinkeinotoiminnan sektoreilta. Painetta on myös toiminnan kehittämiseen laatuajattelu edellä. Laatukeskustelua käydään myös museoalan ulkopuolella ja erityisesti meneillään olevan VOS-uudistuksen yhteydessä.

Laatukeskustelu on taiteen ja kulttuurin osalta pääosin laadutonta. Keskustelu lähtee yleensä väärille jengoille heti alusta, kun aletaan miettiä kriteereitä ja mittareita taidenäyttelyn, esityksen tai muun tuotoksen sisällölle. Näitä kriteereitä ja mittareita ei ole eikä tule. Toiset vain tykkäävät tyttäristä ja toiset äideistä.

Laatua sen sijaan voidaan kehittää ja mitata sekä toiminnan että tuloksen osalta. Voimme laatia kriteerit ja mittarit toiminnan osalta esimerkiksi sille, kuinka taidenäyttelyt tuotetaan asiakaskeskeisesti johtajien ja henkilöstön voimin ja ennustettavilla toimintamalleilla. Voimme mitata myös onnistumistamme kysymällä asiaa kävijöiltä ja muilta asiakkailta, arvioimalla samaa asiaa itse sekä katsomalla, miten homma meni maaliinsa taloudellisesti kulujen ja tulojen osalta. Voimme myös mitata ja arvioida, kuinka tuloksemme toteutti yhteiskunnallisia tarpeita ja omia tavoitteitamme.

Kaikkea tätä laadun mittaamista tehdään jo. Helsingin kaupunginmuseo parhaiden joukossa, ja tulokset näkyvät. Kansa kiittää ja kollegat ylistävät. Aiheesta.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 12. toukokuuta 2017

Nyt on aika tuplata kulttuurin rahoitus

Hallituksen royal flush, jolla se ei uskalla pelata.


Kulttuuriin kannattaisi panostaa silloin, kun talous sakkaa ja leipäjonot pitenevät. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä ihmettelee, miksi hallitus ei ole panostusta tehnyt.



Paikkakuntien ja yhteisöjen hyvä taloustilanne ja panostukset kulttuuriin korreloivat. Tämän korrelaation perinteinen tulkinta on se, että paikkakunnilla ja yhteisöillä on varaa kulttuuripanostuksiin, kun talous on kunnossa.

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi huhtikuun alussa Anne Brunilan työryhmän esityksen Luova talous ja aineettoman arvon luominen kasvun kärjiksi. Esityksen nimi ja työryhmän ehdotukset eivät ole luovimmasta päästä, mutta sen taustatyö ja päätelmät ovat ansiokkaita. Aineeton pääoma nostetaan yritysten ja yhteisöjen keskeiseksi kilpailukykytekijäksi.

Perinteinen korrelaatiotulkinta kulttuurin ja talouden välillä on viimeistään nyt aika unohtaa tai ainakin kyseenalaistaa. Paikkakuntien ja yhteisöjen talous on kunnossa, kunhan kulttuuriin on investoitu riittävästi.

Brunilan työryhmän esityksessä todetaan: ”Kansakunnan tai yrityksen kilpailukyky ei määräydy enää yksinomaan perinteisiä tuotannontekijöitä (työvoima, pääoma ja tuotantovälineet) ja niiden välisiä suhteita kehittämällä, vaan aineettomasta pääomasta on tullut uusi keskeinen tuotannontekijä. Lisääntyvä osa investoinneista kohdistuu aineettomaan pääomaan aineellisen pääoman sijaan, koska aineettomasta pääomasta on tullut merkittävä kasvun ja tuottavuuden ajuri.”

Tämä on merkittävä huomio. Erityisen merkittävää on toteutunut kehitys. Aineettoman pääoman osuus yritysten kokonaisarvosta on 1970-luvulta lähtien kasvanut nopeasti. Kun vuonna 1975 aineettoman pääoman osuus yrityksen markkina-arvosta oli alle 20 %, on sen osuus tällä hetkellä reilusti yli 80 %.

Esityksessä konkretisoidaan myös erittäin hyvin kulttuurin merkitys kansantaloudelle. Tällä hetkellä kulttuuritoimiala tuottaa noin 3% kansantulostamme. Riippuu tietenkin näkökulmasta, onko 3% paljon vai vähän, mutta joka tapauksessa se on enemmän kuin esimerkiksi elektroniikka-, metsä- tai paperiteollisuuden tai hotelli- ja ravintola-alan osuudet.

Tärkeä huomio on myös se, että kulttuurialan osuus työllisestä työvoimasta on sen bkt-osuutta merkittävästi suurempi. Tämän myönteisen suhteen kielteinen selitys on siinä, että kulttuuritoimialalla palkat ovat keskimäärin muita toimialoja matalammat. Kulttuurialalla vähemmällä tulolla pystytään työllistämään enemmän.

Kulttuuritoimialan osuus bkt:sta ja työllisestä työvoimasta on viime vuosina ollut laskusuuntainen. Enimmillään kulttuuritoimialan osuus bkt:sta oli 3,2 % ja työllisestä työvoimasta 4,2 % 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla. Tämän jälkeen osuus on laskenut. Selitystä laskevalle osuudelle ei tarvitse kaukaa hakea. Bkt ja työllisyys lähtivät laskuun, kun julkinen sektori alkoi vähentää panostuksiaan.

Kun lukee Brunilan työryhmän esityksen ja tietää kulttuurirahoituksen viimeaikaisen kehityksen, tulee vähintäänkin kummallinen olo. Miten on mahdollista, ettei Sipilän hallitus, jonka keskeisin tavoite on kilpailukyvyn parantaminen ja työllisyysasteen nostaminen, ole tehnyt historiallisen suurta kulttuurirahoituksen nostoa?

Entistä kummallisemmaksi tunteen tekee se, että historiallisen suuri kulttuurirahoituksen nosto ei olisi kilpailukyvyn parantamisen ja työllisyyden nostamisen viitekehyksessä mitenkään historiallisen suuri panostus. Jos hallitus vaikkapa päättäisi tuplata kulttuurirahoituksen, se tarkoittaisi 400 miljoonan investointia. Se lisäisi valtion menoja 0,7 %, eli valtionbudjettiraamissa puhuisimme pyöristyksestä.

Sekä Brunilan työryhmän esitys että talonpoikasjärki sanovat, että kulttuurirahoituksen tuplaaminen kannattaisi tehdä. Erityisesti nyt. Koska näin ei ole toistaiseksi tapahtunut, olisi kohtuullista tietää, missä vastaavalla panostuksella saisi paremman tuloksen kilpailukyvyn ja työllisyyden parantamiseksi? Jos tämä kysymys on liian hypoteettinen, olisi vähintäänkin aika avata se poliittisen päätöksenteon logiikka, jolla kulttuurirahoituksen leikkauksiin on päädytty.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Voiko rakkaudella ylittää uutiskynnyksen?

Rakkauden tiloja -museoiden ensimmäinen yhteinen rakkaustempaus, rakkausviestien jakaminen ohikulkijoille, järjestettiin aamuvarhaisella keskiviikkona 14.9.2016 Helsingin päärautatieaseman tuntumassa. Kuva: Auli Sukuvaara.

Viimeisenä Vuoden museoviestintäteko -finalisteista esittäytyy Rakkauden tiloja – neljän uusmaalaisen museon näyttely- ja tapahtumakokonaisuus.

Eräänä syyskuisena iltana vuonna 2016 MTV3:n Kymmenen uutisten loppukevennyksessä kerrottiin, kuinka Helsingin rautatieasemalla jaettiin lemmenviestejä aamuruuhkassa. Rakkausviestejä tuntemattomille -tempaus oli Rakkauden tiloja -museoiden ensimmäinen yhteinen näkyvä viestintätempaus, joka ylitti uutiskynnyksen.

Rakkauden tiloja sai alkunsa vuonna 2015 neljän avarakatseisen museon halusta puhaltaa yhteen hehkuvaan hiileen. Keskenään erilaisia museoita yhdisti kiinnostus universaaliin teemaan, rakkauteen, sekä uudenlaisen yhteistyön tekemiseen. Ystävänpäivänä 14.2.2017, kaksi vuotta, 129 Instagram-julkaisua, 171 twiittiä, 155 Facebook-julkaisua ja 10 YouTube-videota sekä kymmeniä mediaosumia ja museoiden välisiä kokouksia myöhemmin avautuivat Rakkauden tiloja -näyttelyt. Mukana olevat museot saivat toteuttaa juuri sellaiset näyttelyt kuin olivat suunnitelleetkin. Viestintää, tapahtumia ja näkyvyyttä ideoitiin villisti yhdessä.

Rakkauden tiloja -museoissa sekä rakkaudentiloja.fi-nettisivuilla voi jättää rakkausviestejä ja lämpimiä ajatuksia jaettavaksi eteenpäin tuntemattomille henkilöille.
Museoiden on tavoitettava nykyaikana kohderyhmänsä entistä kekseliäämmin, kun tekstiä, ääntä ja kuvaa tarjotaan joka suunnasta. Pienesti viestivät jäävät valitettavan usein suurten kaupallisten jalkoihin, eikä huomiota tunnu saavan edes sillä, että on liikkeellä hyvän asian puolesta. Yhdessä Rakkauden tiloja -museot ovat ja näkyvät enemmän kuin yksin. Me haluamme saada aikaan jotakin uutta kokeilemalla uudenlaisia ja museoille poikkeavia viestintä- ja toimintatapoja.

Rakkauden tiloja -hankkeessa Facebookit, Twitterit, Instagramit, Hyperlapset, Boomerangit, Collapset, Yammerit, Live-videot ja muut uudenlaiset viestinnälliset kanavat ja sovellukset kulkevat rinta rinnan perinteisten kanavien kanssa. Kaiken tekemisemme tavoitteena on osoittaa, että museot ovat merkittäviä tässä ajassa vaikuttavia toimijoita ja aidossa vuorovaikutuksessa yleisönsä kanssa.

Jotta hankkeen viestintä ei olisi vain säntäilyä paikasta toiseen ilman varsinaista suunnitelmaa siitä mitä tehdään, palkattiin hankkeeseen projektityöntekijä, rakkaudentuottaja, joka pitää rakkauden ohjat käsissään. Tuottajaa tarvitaan muun muassa toiminnan organisointiin, tapahtumien järjestämiseen sekä monenlaisten sisältöjen tuottamiseen eri viestintäkanaviin.

Päivää ennen näyttelyiden avajaisia 13.2.2017 järjestimme pressibussin, joka kierrätti toimittajia, bloggaajia ja vloggaajia Rakkauden tiloja -näyttelyissämme.

Viime syyskuussa rautatieasemalla olimme vasta matkamme alussa. Hanke etenee höyryjunan vauhdilla, ja Rakkausviestejä tuntemattomille -tempauksen jälkeen on muun muassa nähty valotaulumainoksia, pressitilaisuus bussissa, piilotettuja avajaiskutsuyllätyksiä kirjaston kirjojen välissä, ja ihan pian starttaavat ensimmäiset rakkauden bussiajelut. Horisontissa siintävät yhteiset työpajat, luentosarjat ja ennen kaikkea viestintätempaukset!

Rosaliina Munnukka
Kirjoittaja on hankkeen rakkaudentuottaja

--------------------------------------

www.rakkaudentiloja.fi

Katso myös hankkeet tuottamat videot:
Krista Kososen rakkausviesti
Hankkeen mainosvideo
Tunteiden kiitotiellä -näyttelyn rakentaminen

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Ei hävetä! Viestintää Artsin tyyliin

This is it! Artsin julkisivu sai 350-neliöisen graffitin kylkiinsä 8 mestarin loihtimana Hävetkää!-kohun päätteeksi.

Vuoden museoviestintäteko -finalistien esittelyt jatkuvat! Toisena finalistina lukijoille esittäytyy Vantaan taidemuseo Artsi.


Tammikuun lopulla 2016 syntyi Artsi, kun julkistimme Vantaan taidemuseon uuden nimen ja erikoistumisemme graffitiin, katutaiteeseen ja performanssitaiteeseen osana kaikkea toimintaamme. Heti julkistamisen jälkeen alkoi Artsin naapurissa Myyrmäen avoimella graffiti- ja katutaideseinällä tapahtua. Hävetkää!-kohu lävähti eteemme kuin etukäteen käsikirjoitetusti, mutta oikeasti täysin spontaanisti ja meidän tietämättämme. Nyt olemme ehdolla Vuoden museoviestintäteko -palkinnon saajaksi Hävetkää!-graffititeokseen liittyvien viestinnällisten vaiheiden ansiosta. Vantaan taidemuseo Artsia ehdotti sekä Vuoden museoksi että Vuoden viestintäteon tekijäksi ulkopuolinen fanimme.

Artsin kokoelmistakin jo entuudestaan tutut graffititaiteilijat Deos ja Hende kritisoivat Hävetkää!-graffitissaan Vantaan kolmen urheilujohtajan epäselvää rahankäyttöä. Graffiti herätti heti ison julkisen keskustelun. Muun muassa Helsingin Sanomat, Voima, Vantaan Sanomat, Metro, Ylen eri kanavat sekä sosiaalinen media reagoivat aktiivisesti noin kuukauden ajan Hävetkää!-prosessin vaiheisiin. Hävetkää!-teoksen synnyttämä kohu ei hävettänyt tai nolottanut meitä, vaan näyttäytyi mahdollisuutena herättää julkista keskustelua graffitista ja myös museoiden yhteiskunnallisesta merkityksestä.

Museoissa on perinteisesti totuttu hyvissä ajoin ennakoivaan työhön myös viestinnän osalta. Artsi pitää silmät ja korvat auki, Artsi on valppaana. Tähän strategiseen ajattelutapaan osuu myös se, kuinka Artsissa reagoitiin Hävetkää!-graffitin myötä roihahtaneeseen kohuun.

Puhelimeni kävi kuumana heti Hävetkää!-graffitin päädyttyä julkisuuteen. Annoin kuukauden aikana kymmeniä haastatteluja ja sain vastata myös erittäin kipakoihin palautteisiin. Oli tärkeää oivaltaa taidemuseon perustehtävä – taiteellisen ilmaisunvapauden puolustaminen – ja kommentoida siitä näkökulmasta myös provosoivia kysymyksiä.

Kädenpuristus sovinnon eleeksi Myyrmäen aseman keskustelutilaisuuden päätteeksi. Graffititaiteilijoiden kaupunginjohtajalle lahjoittama lippis kruunasi tilaisuuden myönteisen hengen.

Nopean toiminnan nimissä otin yhteyttä Myyrmäki-liikkeen suuntaan ja järjestimme pikapikaa keskustelutilaisuuden graffitin yhteiskunnallisesta merkityksestä keskelle Myyrmäen asemaa. Tilaisuus keräsi kymmeniä ihmisiä paikalle, ja se taltioitiin myös some-kanaville. Uutisia on nykyajan virrassa valtavasti, ja päivän uutinen voi jo huomenna olla vanha. Nopea reagointi oli tässäkin kohtaa avainasemassa.

Keskustelu oli menestys, ja sen ansiosta saatiin molemmat osapuolet – sekä kaupunginjohtaja, joka oli määrännyt teoksen päällemaalattavaksi, että graffititaiteilijat – hyvään ja rakentavaan dialogiin. Tilaisuuden päätteeksi otin Hävetkää!-teoksen vastaan lahjoituksena Vantaan taidemuseo Artsin kokoelmiin.

Artsin levynkansitaiteen suurnäyttely Eläköön vinyyli veti ihmisiä magneetin lailla puoleensa vuonna 2016.

Artsimainen viestintätyyli edellyttää äärimmäistä valppautta ja nopeutta. Viestintä- ja markkinointibudjettimme on erittäin rajallinen, vain joitakin tuhansia euroja vuodessa, joten viestintämme edellyttää aivan uudenlaista kekseliäisyyttä, somen haltuunottoa ja muidenkin kuin viestintävastaavien aktiivista osallistumista viestintään.

Sekä paikallinen että laajempi yhteiskunnallinen keskustelu kulkevat parhaimmillaan käsi kädessä: tässä tapauksessa paikallinen kohu ja kuntapolitiikka olivat kontekstina laajemmalle keskustelulle taiteen kantaaottavuudesta ja graffitista Suomessa.

Kati Huovinmaa
Kirjoittaja on Artsin pomo

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Naurettavan ajankohtainen kokoelma


Nyt P.S.-blogissa esittäytyvät Vuoden museoviestintäteko -finalistit! Ensimmäisenä vuorossa on Visavuoren museo, joka on kisassa mukana Visavuoren kokoelmat kommentoimassa nykyaikaa somessa -teollaan.

Miten ylläpitää kiinnostusta jotain sellaista kohtaan, joka perustuu kokonaan hetkellisyyteen? Siinäpä kysymys, joka osui kipeästi Visavuoren museoon 2000-luvun mittaan. Pilapiirtäjä Kari Suomalainen ja hänen piirroksensa olivat yli 40 vuoden ajan jokaisen suomalaisen aamukahvipöytäkeskustelun aiheena, mutta kun kuvat lakkasivat ilmestymästä, ne häipyivät myös ihmisten mielistä. Visavuoren museon noin 10 000 pilapiirroksen kokoelma uhkasi muuttua merkityksettömäksi ennen aikojaan.

Kokoelman parissa työskennellessä kuitenkin huomaa, että itse asiassa hämmentävän moni pilapiirros on edelleen – tai jälleen – ajan hermoilla. Sosiaalinen media antaa mahdollisuuden reagoida nopeasti päivän tapahtumiin ja edullisen väylän, jota museo voi omin voimin hyödyntää. Siksi Visavuoren museo teki tietoisesti rohkean päätöksen ja lähti kommentoimaan nykyaikaa oman kokoelmansa avulla. Päätöksen mahdollisti sopimus Kari Suomalaisen tekijänoikeuden omistajien kanssa.

Visavuoren museo on valinnut tämänhetkiseksi kanavakseen pääosin Facebookin. Syy tähän on yksinkertainen: Facebookin käyttäjäkunnasta suurin osa on keski-ikäisiä eli juuri niitä, jotka vielä muistavat Karin. Karin kuvat herättävät muistoja, ja tälle pohjalle on ollut helppo rakentaa kuvakampanjaa. Sosiaalisen median hyvä puoli on se, että puolivahingossa kuvat tavoittavat myös nuorempia ja löytävät uusia silmäpareja.

Pilapiirrosten erityislaatuisuus muihin taideteoksiin verrattuna on se, että piirrokset on tarkoitettu ensisijaisesti painettaviksi eivätkä originaaleina katseltaviksi. Siinäkin mielessä nykyinen sosiaalinen media sopii näiden taideteosten julkaisukanavaksi. Museo tavoittelee tietenkin kävijöitä myös paikan päälle, mutta erityisen tärkeää on, että Karin piirrokset elävät ja tavoittavat uusia katsojia. Museon Facebook-sivusto on muuttunut eräänlaiseksi virtuaaliseksi näyttelytilaksi, jolla tavoitamme huomattavasti suuremman yleisön kuin pelkällä perinteisellä näyttelytoiminnalla.


Sosiaalisen median käyttäminen on tietenkin muuttanut kokoelman parissa työskentelyä. Sen sijaan, että voisi keskittyä kartoittamaan jotakin aihealuetta tai suunnittelemaan seuraavaa näyttelyä, täytyy jokaisesta päivästä lohkaista siivu uutisten lukemiselle ja niiden reflektoimiselle kuvakokoelmaan. Ajankohtaisuus vaatii aikaa. Yhteensopivien uutisten ja kuvien löytäminen ei aina käy käden käänteessä, vaikka olisi kuinka hyvät muistikuvat kaikista kokoelman kuvista. Kuvat eivät myöskään ole valmiiksi digitoidussa muodossa, vaan jokainen kuva digitoidaan julkaisemisen yhteydessä.

Sosiaalisen median säännöt ovat muuten hyvin yksinkertaiset: ole aktiivinen, ole kepeä ja ole avoin. Museoiden kokoelmat ovat yhteistä omaisuutta, joten ei siis ole yhtään hyvää syytä, miksi niistä ei voisi nauttia yhdessä muiden kanssa! Parhaimmillaan kokoelmien avoin käyttö lisää tietoutta museoiden toiminnasta ja niistä mahdollisuuksista, joihin yhteistyö museoiden ja niiden kokoelmien parissa voi johtaa.

Kari ennustaa.

Yksi asia on sosiaalisen median käytössä kaikkein tärkeintä: älä pelkää! Karin kuvat eivät aina ehkä ole kaikkien mieleen, mutta rohkeita ja vaikeitakin kuvia pitää pystyä jakamaan. Karin piirroksia kommentoidaan ahkerasti ja niihin reagoidaan herkästi. Kommenteista käy myös ilmi, että halumme nostaa kuvat osaksi tätä päivää toimii hyvin: yleisin kommentti sivuilla on “Miten Kari osasi ennustaa?”. Naurettavan kokoelmamme ajankohtaisuus tulee todistettua viikoittain.

Pälvi Myllylä
Kirjoittaja on Visavuoren museon museonjohtaja

-----------------------------------------------------------
Lue lisää Vuoden museo -palkinnoista täältä.
Visavuoren museo Facebookissa

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Videobloggaus: Digitalisaation uudet mahdollisuudet museoille

 

Museoliiton ensimmäinen videobloggaus on ulkona! Pääsihteeri Kimmo Levä kertoo videolla, miten digitalisaatio muuttaa museoiden toimintaa. 



P.S. Katso myös Museoliiton jäsentiedote, jossa kerrotaan Kuvaston kanssa tehdystä sopimuksesta museoiden näkökulmasta: http://museoliitto.fi/jasentiedotteet.php?aid=12769 

torstai 30. maaliskuuta 2017

Museot ovat perustarve


Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kannustaa pohtimaan, mikä lopulta on kulttuuripalveluiden rooli yhteiskunnassa.

Usein sanotaan, että yhteiskunnalla ja yhteisöillä on tarve ja mahdollisuudet museoihin, teattereihin, orkestereihin sekä muuhun kulttuuriin liittyvään tekemiseen, kunhan perustarpeet, kuten päiväkodit ja vanhusten ja sairaiden hoito ovat kunnossa ja vähävaraiset ja syrjäytyneet ovat löytäneet tukevampaa maata jalkojensa alle. Näkemykset näyttävät saavan tukea Abraham Maslow’n (1908–1970) tarvehierakiasta, jossa taide ja kulttuuri sijoittuvat tarpeiden ylemmille portaille.

Riippumatta siitä, mihin Maslow taiteen ja kulttuuriin liittyvät tarpeet asettaa, museot, teatterit ja orkesterit sekä muut kulttuuripalvelut edustavat ihmisten perustarpeita ja tarjoavat mahdollisuuksia tarpeiden täyttämiseen. Edellisten sukupolvien ja heidän työnsä kunnioittaminen, sukupolvien välisen viestien välittäminen, kuvien ja veistosten tekeminen, tanssi, soitto tai tarinoiden kertominen ovat olleet keskeinen osa ihmisten elämää ja perustarpeita ihmiskunnan alkuajoista lähtien – jopa ennen kuin keksittiin, että lapset pitää opettaa päiväkodeissa ja kouluissa tai että senioriväestö tarvitsee omat tilansa ja hoitajansa.

Nykyajassa toteutamme kulttuurisia perustarpeitamme monin tavoin. Otamme kuvia ja jaamme niitä eteenpäin, täytämme hyllymme, kaappimme ja varastomme muistoilla arjestamme ja juhlastamme, laulamme yksin ja yhdessä sekä kerromme tarinoita, kun kohtaamme tai olemme yhteydessä jonkin median avulla. Yhdessä ylläpidämme näiden perustarpeiden täyttämiseksi museoita, teattereita ja orkestereita.

Perustarpeita ei pitäisi sekoittaa yhteiskunnan lakisääteisiin tehtäviin, vaikka näin usein tehdään poliittisessa keskustelussa. Ei ole ihan tavatonta, että kunta- ja valtakuntatason poliitikot vertaavat museoiden ja muiden kulttuuripalvelujen resursointitarpeita kouluihin, päivä- ja seniorikoteihin, terveyskeskuksiin, sairaaloihin tai erilaisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin, joihin laki pakottaa päättäjiä ottamaan kantaa.

Perustarpeiden toteuttamiseen ei ole loogista pakottaa lakimääräisyydellä. Ne on priorisoitava itseisarvoisina tarpeina ja tehtävinä, joissa keskustelu ja päätöksenteko menevät eri polkuja kuin lakipakotteisten toimintojen yhteydessä. Perustarpeiden toteuttaminen ja tarpeisiin käytetyt yhteiset resurssit eivät haittaa lakisääteisten tehtävien toteuttamista. Päinvastoin. Kun perustarpeista huolehditaan, lakisääteisten palveluiden käyttö ja resurssitarpeet vähenevät.

Tästä on tehty lukuisia selvityksiä Suomessa ja muualla maailmassa. Norjalaiset ovat todenneet, että museot vähentävät ahdistuneisuutta. Amerikkalaiset ovat todenneet, että museot vähentävät stressiä ja että museot ovat tulevaisuuden kouluja. Englantilaiset ovat todenneet, että museot vähentävät yksinäisyyttä ja parantavat ihmisten hyvinvointia enemmän kuin urheilu. Suomessa tietokirjailija ja dosentti Markku T. Hyyppä on todennut monissa yhteyksissä museoiden ja kulttuurin erittäin myönteiset vaikutukset ihmisten hyvinvointiin. Hän on jopa todennut, että museovierailut pidentävät elinikää.

Saadut tulokset kulttuurin myönteisistä hyvinvointivaikutuksista yllättävät monet, vaikka niiden ei pitäisi. Sillä perustarpeitahan tässä vain täytetään.


Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Kannatan, mutta vastustan

Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoittaa. Nyt hän miettii, miksi yksityinen rahoitus ja museot eivät toimi yhteen.

Uusimaa-lehden perusteella (13.3.2017)  Porvoossa käydään tulevien kuntavaalien innoittamana keskustelua taidemuseon tarpeellisuudesta. Keskustelun sisältö ei yllätä. Puolesta- ja vastaan-kommentit ovat tuttua luettavaa haudatuista tai toteutukseen päätyneistä museohankkeista: toiset pitävät kulueränä, toiset investointina elinvoimaisuuteen.

Tuttua on myös, että vahvoja näkemyksiä esitetään sujuvasti tunnepohjalta ja museotoimintaa tuntematta. Käytännössä tämä näkyy siinä, että museota pidetään vain näyttelytilana ja museon mahdollinen perustehtävä porvoolaisen kulttuuriperinnön säilyttämisessä sivuutetaan.

Guggenheim Helsinki -hankkeesta museokeskusteluun on tullut vakiintumaan päin oleva kannanotto, jolla ollaan sekä kannattajien että vastustajien joukossa samanaikaisesti. Tämän joukon vahva mielipide kuuluu: "kannatan hanketta, mutta se on toteutettava yksityisellä rahalla".

Museotoiminnassa yksityisen rahoituksen rooli on kasvamassa sekä pääsylippu- ja museokauppatulojen kautta että hitaan varmasti myös yritysyhteistyön osalta. Tämä on hyvä suunta, mutta tästä huolimatta museo on nyt ja pitkällä tulevaisuudessa julkinen palvelu ihmisten mielessä ja rahoitusrakenteen osalta. Museoiden budjetista valtion ja kuntien rahoitus kattaa tällä hetkellä noin 80 %.

Museoalan talouden rakennetta on käytännössä mahdoton muuttaa ilman, että päätetään ajaa alas pääosa nykyisistä museoista ja aloittaa uudelta pohjalta, jossa museot ovat liiketoimintaa. Tämä ratkaisu tuhoaisi sekä porvoolaisen että suomalaisen kulttuuriperinnön. Uusi yksityisrahoitusperusteinen museoverkko nousisi elämyskeskuspohjalta ilman sen suurempaa tarvetta tai velvollisuutta toimia sukupolvien välisenä siltana ja yhteisenä muistina.

"Kannatan, mutta vastustan" -joukon tavoitteet voisivat toteutua vain toimintaympäristössä, jossa museot ja muut julkiset palvelut muuttuisivat yksityisellä rahoituksella toimiviksi. Käytännössä tämä tarkoittaisi, että lähtisimme Amerikan raitille, jossa museoiden seurana olisivat terveyskeskukset, sairaalat, koulut, päiväkodit, kaupunkien bussivuorot, tieyhteydet ja pääosa kaikista hyvinvointipalveluista.

"Kannatan museota, mutta se on toteutettava yksityisellä rahalla" on toive, jonka esittämisessä pitää olla varovainen, sillä kukaan meistä tuskin haluaa sen toteutuvan.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Lahden laskut


Museot tekevät työn ja muut korjaavat voitot. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä pohdiskelee, kuinka ongelmallisesta tilanteesta päästäisiin ulos.


Lahdessa vietettiin mennä viikkoina hieno hiihtojuhla. Kun tilinpäätöstä alettiin päättäjäisten jälkeen tehdä, Lahden kaupungin edustajat hehkuttivat näkyvyyttä ja matkailun edustajat laskivat tyytyväisinä noin 30 miljoonan euron pottia, jonka kisavieraat Lahden alueelle jättivät. Kaikki hymyilivät – tai ainakin melkein kaikki.

MM-kilpailut järjestänyt hiihtoliitto kiristeli laskunipun edessä hampaita. Vahva epäilys oli, että pääsylippujen ja oheistavarojen myynti ei riitä kattamaan järjestelyistä aiheutuneita kuluja. Tämän tuloksena hiihtoliitolla on edessä vyönkiristys, joka näkyy henkilöstövähennyksinä ja vähenevinä tukirahoina hiihtäjille.

Hiihtoliitolla ja MM-kisoilla näyttää olevan sama taloudellinen ongelma kuin museoilla ja niiden näyttelyillä. Toiminta tuottaa rahaa, muttei sille, joka rahat saa liikkeelle ja joka kulut kantaa. Myös urheilussa pääosan rahoista saavat ne samat tahot kuin museoiden kohdalla: hotellit, ravintolat, liikennevälineet ja kaupat. Sama kaiku askelten tai isku porkkien näyttää olevan myös sponsoririntamalla: hotelli-, ravintola- ja kauppaketjut loistavat poissaolollaan, ja liikennevälineet ovat mukana sponsoriryhmässä, johon ei laskua lähetetä.

MM-Lahdessa ja museoissa ei toteudu talouden prinsiippi, jossa tuottoja ei voi odottaa ilman panostuksia. Selvää on, että tilanne on kestämätön eikä vastavirtaan voi määräänsä enemmän kulkea. Kulujen riskien ja tulojen mahdollisuuksien tulisi kohdistua samaan osoitteeseen. Homman kääntäminen oikeille jengoille olisi yksinkertaista.

Meidän on muutettava nykyinen kumppanien hankintamenettely reaktiivisesta proaktiiviseksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että haemme ja sitoutamme kumppanimme kisojemme ja näyttelyjemme kuluihin ennen kuin teemme oman päätöksemme hankkeeseen lähtemisestä. Kisoja ja näyttelyjä tuotetaan yhdessä tai sitten ei ollenkaan.

Sponsorille ei tarjota näkyvyyttä, etuja tai goodwilliä, vaan mahdollisuutta tehdä rahaa tai olla tekemättä. Hanketta ei toteuteta, jos sponsorit eivät ole järjestäjien kanssa rivissä kisoja hakemassa tai näyttelysopimuksia allekirjoittamassa. On turha luulla – ja käytäntö on sen riittävästi osoittanut – että joku lähtee tukemaan tapahtumaa, jos samat tuotot ovat saatavissa ilman panostuksiakin.

Muutos edellyttää tapahtumien järjestäjiltä tulisieluisuuden vaihtamista ammattilaisuuteen. MM-tason hiihtokilpailujen tai kulttuurimatkailijat liikkeelle saavien näyttelyjen järjestäminen ei ole pyhä tehtävä vaan liiketoimi, jonka on tuotettava rahaa missioidemme toteuttamiseen.

Hotelleilta, ravintoloilta ja muilta palveluntarjoajilta muutos edellyttää siirtymistä jälkiteolliseen aikaan. Aika, jolloin Nokia alihankkijoineen täytti hotellit ja ravintolat, on ohi. Nokian korvaavat luovat toimijat näyttelyineen, kisoineen ja muine tapahtumineen, mutteivät entisen maailman ehdoilla. Nyt hotellin, taksin tai kylän kaupan on panostettava myös sisältöihin.

Jos tämä muutos ei toteudu, nykyiset miljoonien tekijät tekevät tulevina vuosina miljoonien tappiot. Tämän pesuveden mukana menisivät tapahtumat ja näyttelyt. Talouden näkökulmasta voittajina hymyilisivät väkinäisesti museot ja tapahtumien järjestäjät.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Voittoa tavoittelematonta kauppaa?

ABBA-museon museokauppa. Tuuli Rajavuori/SML

Museokauppaa ei ole totuttu näkemään voittoa tavoittelevana. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kuitenkin uskoo, että kaupan tulisi olla voittoa tavoittelevaa.



Museoiden palvelu- ja myyntitulot ovat uusimman eli vuodelta 2015 olevan tilaston mukaan 13,7 miljoonaa euroa. Keskimäärin palvelu- ja myyntitulo oli noin 50 000 euroa/museokohde. Valtaosa palvelu- ja myyntitulosta tulee museokaupasta.

Museotoiminnan kohdalla taloudellisesta kannattavuudesta puhuminen on yleensä turhaa, sillä ikiaikaisen määritelmän mukaan museotoimintaa ei ylläpidetä taloudellisen voiton tavoittelemiseksi. Museokauppaa ei määritelmässä eroteta, joten eettismääritelmällinen tavoite koskee todennäköisesti myös sitä. 

Museokauppojen kannattavuudesta ei ole käytettävissä muuta kuin viitteellistä dataa, vaikka tarve olisi myynti- ja erityisesti käyttökatetiedoille. Voimme kuitenkin päätellä, että museokauppojen myynnin kannattavuus ei ole kovin hyvä. Tähän viittaa keskimääräisen liikevaihdon pienuus. 50 000 euron liikevaihto oletettavasti hupenee valtaosaltaan kaupan tila- ja palkkakuluihin. Lisäksi on niin, että vaikka kiinteille kuluille ei laskisi mitään, tämän kokoinen liikevaihto ei missään olosuhteissa mahdollista sellaista ostovolyymia, jolla hankintahinnat mahdollistaisivat kannattavan ulosmyynnin. Kun katsoo vähittäiskaupan kannattavuuslukuja, ei voi välttää sitä päätelmää, että kaupan kannattavuuden ratkaisevat ennemmin matalat hankintahinnat kuin korkeat myyntihinnat.

Se, että museokauppoihin liittyvän tiedon tilastointi on puutteellista ja kauppojen keskimääräinen myynti on vaatimatonta, todentaa sitä, että museokauppamme täyttävät keskimääräisen hyvin museotoiminnan taloudellisen määritelmän. Voittoa ei tavoitella eikä tehdä.

Näin ei pitäisi olla. Emme voi rinnastaa jääkaappimagneettien emmekä edes kirjojen myyntiä museoiden perustehtävään. Museokaupalla on oltava oma tehtävänsä: sen on tuotettava voittoa, jolla rahoitetaan museon ei-kaupallisia toimintoja. Jos tämä tavoite ei täyty, museokaupasta on luovuttava ja säästyvä resurssi on käytettävä museon perustehtäviin.

Ennen museokaupasta luopumista on tietysti laskettava, kannattaako museokauppa nyt. Jos tilanne ei ole täysin toivoton, on käytävä läpi kaikki ne keinot, jotka kannattavuuden parantamiseksi ovat käytettävissä. Niitä kyllä on. Motivaatiota uudenlaiselle tekemiselle antaa se, että museokaupan menestymisen mahdollisuudet paranevat, kun museon tavoittama asiakasmäärä kasvaa. Tällä hetkellä asiakasmäärät ovat jyrkässä nousussa sekä kivijalka- että verkkomuseossa.

Kivijalka- ja verkkomyynnin lisäämisessä ensimmäinen ja samalla vähiten resursseja vaativa ja riskiä sisältävä kehitysaskel on tehdä ostaminen helpoksi. Vähimmillään tämä tarkoittaa lipunmyyjältä tai oppaalta kehotusta kiinnittää huomioita yksittäiseen tuotteeseen tai koko museokauppaan. Tämä kehitysaskel ei vaadi käytännössä mitään. Verkkokaupassa tilanne on toinen, eli helppous edellyttää toimivuutta sekä ostoskorin että maksun osalta. Nämä toiminnot eivät kaikissa tapauksissa ole kovin edullisia.

Kun myynnin taidot ja välineet ovat kunnossa, on mahdollista ottaa seuraava askel, jossa trimmataan tuotevalikoima asiakkaiden maun mukaiseksi sekä laitetaan hankintaketju kuntoon. Tärkeintä on löytää keinot, joilla hankintojen yksikköhinnat saadaan niin alas, että ulosmyyntihinta mahdollistaa riittävän katteen. Käytännössä tämä edellyttää joko suuria hankintaeriä tai tinkijän taitoja.

Viimeisin kehitysaskel koskee kaupan sijaintia ja ilmettä sekä tuotteiden sijoittelua. Mitä vaikeampi museokävijän on välttää museokaupan läpi kulkeminen ja mitä helpompi tuote on käsiin ottaa, sitä paremmin kassa laulaa.

Tunnuslukujen ja havainnoinnin perusteella museokauppa on museoille mahdollisuus, jolla voidaan parantaa sekä taloutta että asiakaskokemusta. Mahdollisuuden hyödyntäminen edellyttää uudenlaista tekemistä. Yllä esiteltyjen vinkkien lisäksi muutakin on lähiviikkoina tulossa.

Tällä hetkellä noin 50 Aalto-yliopiston opiskelijaa kiertää professori Pekka Mattilan johdolla museokauppoja sekä kivijalassa että verkossa. Huomionsa ja kehittämisideansa he luovuttavat käyttöömme maaliskuun puolivälissä. Näitä tuloksia odotellessa voitte käyttää ajan hyödyksi laskemalla, mitä jää, kun vähennätte museokauppanne myynnistä ostot sekä tila- ja työkustannukset. Se on ensimmäinen ponnistus siihen suuntaan, ettei museokauppa ole ”kauppa se on joka kannattaa” -sääntöä vahvistava poikkeus.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Poliitikot museoon


Kuntavaalit lähestyvät. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä muistuttaa, että kunnat ovat tärkeitä museopoliittisia toimijoita ja museotoiminnan rahoittajia.


Sunnuntaina 9.4.2017 Suomen 311 kuntaan valitaan uudet päättäjät. Lähes kaikissa kunnissa on kunnan omistama tai tukema museo, joten kuntavaali ei ole museoille yhdentekevä. Päinvastoin. Erityisen päinvastoin tilanne on nyt. Huhtikuussa valittavat valtuutetut vievät meneillään olevat taloushallinnolliset rakenneuudistukset maaliinsa. He päättävät siitä, miten kuntiin jäävät tehtävät järjestetään ja mikä on niiden painotus.

Meneillään olevassa museopoliittisessa keskustelussa ja valtionosuuskeskustelussa kuntien merkitys museopoliittisina toimijoina ja museotoiminnan rahoittajina jää usein varjoon. Näin siitä huolimatta, että euromääräisesti kunnat tukevat kulttuuria ja ylläpitävät kulttuuripalveluja samalla tasolla kuin valtio – noin puolella miljardilla eurolla.

Kunnat ovat selvästi aktivoitumassa museo- ja kulttuuriasioissa. Syynä on se, että sote-asioiden poistuttua kunnan päättäjien hartioilta päätettävien asioiden määrä laskee. Aikaa on enemmän muille asioille. Tähän viittaavat puolueiden Museoliitolle antamat vastaukset (ks. P.S.-blogi Kuntavaalit lähestyvät – valitse puolueesi).

Museo- ja kulttuuriasioiden prioriteetin nousua ennakoidaan myös Kuntaliiton juuri julkaisemassa tiedotteessa Kunnan kannattaa itse johtaa taide- ja kulttuuritarjontaansa. Sote ja siihen liittyvä kuntahallinnon rakenneuudistus tuovat museoasiat päättäjien pöydälle viimeistään silloin, kun on ratkaistava, mihin organisaatioon ja kuntapalvelulaatikkoon museoasiat sijoitetaan. Tällöin päättäjillä pitää olla riittävästi tietoa siitä, mitä museot tekevät ja mitä osaamista museoissa on.

Tehokkain tapa tiedon välittämiseen on tarjota tieto omakohtaisen kokemuksen ja elämyksen kautta. Paikkakunnalla ehdolla olevia valtuutettuja on lähestyttävä keinolla jos toisellakin. Hyviä keinoja ovat museoissa järjestettävät vaalipaneelit, kohdistetut viestit paikkakunnan ehdokkaille ja osallistuminen paikkakunnalla käytävään keskusteluun. Vieläkin tehokkaampaa on se, että kutsumme valtuutetut tutustumaan meihin ja työhömme. Hyvä deadline kutsumiseen on Suomen museoliiton organisoima Kutsu poliitikko museoon -viikko, joka järjestetään 5.–9.6.2017.

Tiedon välittämisessä ja tulevissa museoasioiden laatikkoleikissä on hyvä ottaa tavoitteeksi museoiden yhteiskunnallisten tehtävien nykyistä oikeudenmukaisempi rahoittaminen. Nykytila, jossa museot toteuttavat kulttuurirahoituksella myös muita yhteiskuntapoliittisia tavoitteita, ei ole kulttuuripolitiikan tavoitteiden näkökulmasta kestävä. Keskipitkällä aikavälillä nykyinen toteutumisen tapa ei ole kestävä myöskään muiden yhteiskuntapoliittisten tavoitteiden näkökulmasta.

Museoiden rahoitus ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Kuva: Tanja Salonen/SML

Voimme ottaa yhteiseksi tavoitteeksi sen, että kuntavaaliehdokkaille, vaaleissa valituille ja johtaville virkamiehille piirtyy ja pinttyy seuraavan neljän vuoden aikana mieliin yllä oleva kuva ja sen mukainen tapa nähdä museoiden tehtävät ja rahoitus. Haitaksi ei ole, jos heidän mielissään on myös se, että:

- museoiden käyttö kasvaa huomattavaa vauhtia – vuonna 2016 suomalaiset äänestivät jaloillaan yli 6 miljoonaa kertaa museoiden puolesta

- museot ovat useiden tutkimusten mukaan taloudellisesti kannattava investointi – ne lisäävät tulovirtoja ja paikkakuntien kilpailukykyä investoinneista ja osaavista ihmisistä

- museo on vahvasti kasvavan matkailualan peruspalvelu

- museot parantavat ihmisten terveyttä ja hyvinvointia

ja

- museoiden toiminnasta tulevien vaikutusten pitkäjänteisestä kehittymisestä päättävät poliitikot, sillä museot ovat rahoituksen perusteella julkinen palvelu.

Eikä päättäjien sovi myöskään unohtaa, että museoiden menot ovat julkisessa taloudessa promilleluokkaa – museorahoituksesta säästämällä ei korjata julkisen talouden alijäämää, vaan päinvastoin.

Ollaan siis liikkeellä jo ennen kuin väki liikkuu uurnille. Perustellusti voi sanoa, että edessä ovat tärkeimmät kuntavaalit ikinä.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 17. helmikuuta 2017

Kuntavaalit lähestyvät – valitse puolueesi!


Kuntavaalit järjestetään 9.4.2017. Miltä näyttää museotoiminta uudistuvassa kuntakentässä? Museoliitto kysyi puolueilta näkemyksiä museotoimintaan liittyen ja vastaukset saatiin seitsemältä puolueelta.

 

1. Miten sote- sekä kunta- ja maakuntauudistus vaikuttaa museoiden toimintaan ja rahoitukseen?
2. Mitkä ovat puolueenne keskeisimmät museo- ja kulttuuripoliittiset linjaukset?
3. Mihin suuntaan museoiden toimintaa tulisi kehittää kunnallisena palveluna?




Kansallinen Kokoomus, ohjelmapäällikkö Antti Vesala

1. Uudistukset vaikuttavat siten, että kun kunnilta siirtyy pois sote-tehtäviä merkittävästi, jäljelle jäävissä tehtävissä museotoimen merkitys nousee tärkeämmäksi. Tämä koskee koko kulttuuritoimea.

2. Museot – olivatpa ne sitten historiallisia tai taidemuseoita – entistävät, säilyttävät ja varjelevat kulttuuriperintöämme ja auttavat ymmärtämään sitä. Kulttuuriperintö antaa elämään perspektiiviä liittämällä meidät osaksi sukupolvien ketjua ja auttamalla käsittämään oman paikkansa maailmassa ja
historiassa. Tämä on museoiden sivistystehtävä. Arkielämän näkökulmasta museot ovat kulttuurisia palveluita, jotka ovat kunnalle vetovoimatekijä.

3.
Julkisten palveluiden saavutettavuus ja laatu ovat keskeisiä käsitteitä kokoomuslaisessa ajattelussa. Digitalisaatio tuo uusia mahdollisuuksia myös museotoimintaan, ja toivomme sen mahdollisuuksia hyödynnettävän kokoelmien avaamisessa. Kannatamme myös paikallista yhteistyötä ja ovien avaamista muuhun yhteiskuntaan: kun museot toimivat yhteistyössä esimerkiksi koulujen, kirjastojen, vapaan sivistystyön ja paikallisten yhdistysten kanssa, ne voivat tarjota kunnassa uudenlaista elinvoimaa ja elämyksiä sekä syventää sivistystä.



 Suomen Keskusta, puoluesihteeri Jouni Ovaska


1. Uudistuksilla ei ole olennaisia vaikutuksia museoiden toimintaan tai rahoitukseen.

2. Museot vahvistavat kulttuuriamme ja kansamme sivistyspohjaa. Kulttuuriperintö on tuotava mahdollisimman lähelle ihmisiä. Keskusta korostaa kulttuuripalveluiden saatavuutta ja saavutettavuutta ihmisten asuinpaikasta, varallisuudesta tai muista taustatekijöistä riippumatta. Kuntien kulttuuripalvelut hallinnoivat ja huolehtivat lukuisista museoista mutta myös yksittäiset henkilöt ja yhdistykset ylläpitävät laajaa museo- ja kulttuuritoimintaa. Tämän toiminnan tukeminen on ensiarvoisen tärkeää.

Julkisilla varoilla on tuettava mahdollisimman monet väestöryhmät saavuttavia kulttuuripalveluja ja –harrastusmahdollisuuksia. Etenkin lapsille, nuorille ja vähävaraisille on varmistettava riittävästi
maksuttomia ja edullisia matalan kynnyksen mahdollisuuksia tutustua museoihin ja muihin kulttuurin muotoihin.  

3. Sote-uudistuksen jälkeisen kunnan yksi tärkeimmistä tehtävistä on terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen ja syrjäytymisen ehkäisy.  Niin museot kuin muutkin kulttuuripalvelut ovat tässä tärkeässä roolissa.

Museoista on luotava entistä monipuolisempia oppimisen, elämysten ja tiedonhaun keskuksia. Esimerkiksi koululaisten museokäynnit eivät saisi olla muusta koulupäivästä erillisiä tutustumisvierailuja paikalliseen museoon. Niiden pitää olla koulujen ja museoiden yhteistyönä valmisteltuja mielenkiintoisia ”seikkailuja”, jotka tukevat koulupäivän yhteisöllisyyttä ja opetuksen sisältöjä. Kun museokäynneistä tulee lapselle myönteinen kokemus, jatkaa hän vierailuja museoihin myös aikuisiällä.

Keskusta kannustaa museoita sellaiseen tarjontaan, joka houkuttelee mahdollisimman monet suomalaiset ja myös ulkomaalaiset vierailijat tutustumaan näyttelyihin mutta samalla myös tarjoaa monipuolista ja laadukasta sisältöä. Nämä kaksi tavoitetta eivät ole toisiaan poissulkevia.




 Suomen Kristillisdemokraatit, Kristillisdemokraattisen eduskuntaryhmän poliittinen sihteeri Esa Erävalo

1. Sote-uudistuksen ja maakuntauudistuksen vaikutuksia ei voi vielä arvioida, koska uudistukset ovat pahasti kesken. Lakiesityksen mukaan yksi maakunnan tehtävistä on ”18) kulttuuria koskevien suunnitelmien ja kehittämistoimenpiteiden yhteensovittaminen osana maakuntastrategian ja -ohjelman sekä maakuntakaavoituksen toteuttamista.” Näistä tehtävien siirroista valmistellaan erillinen esitys, joka annetaan eduskunnalle kevätistuntokaudella 2017.

Suurin osa kulttuurin julkisesta rahoituksesta tulee kunnilta. Voi kuitenkin ajatella, että maakuntamuseot ja aluetaidemuseot sopisivat maakuntatasolta rahoitettaviksi. Kun maakunnille ei kuitenkaan tule verotusoikeutta, käytännössä rahoitustilanne tuskin juuri muuttuu nykyisestä. Eniten rahoitukseen vaikuttavat jatkuvat eduskunnan enemmistön, eli hallituspuolueiden päättämät säästöt, kuten HE 177/2016 vp.

2. Kulttuurimyönteisyys on keskeinen piirre KD:n ohjelmissa, myös kulttuuripoliittisessa
ohjelmassamme: http://kd.multiedition.fi/KD/www/fi/politiikka/Ohjelmat/Kulttuuriohjelma/KD_kulttuuripoliittinen_ohjelma_2009_A5_web.pdf

Ohjelmat korostavat osallistavaa kulttuurikasvatusta, kuten että ”Yleistaidekasvatus ja eri taiteenaloihin tutustuminen toiminnallisesti sekä kotipaikkakunnan kulttuurikohteisiin vierailu tulisi aloittaa jo päivähoidossa ja jatkaa peruskoulussa.”

Painopiste on laajassa eri kansankerrosten kulttuuriosallistumisessa, mutta myös taiteilijoiden toimeentulon ja sosiaaliturvan tasossa katsotaan olevan paljon parannettavaa.

Kulttuurin rahoitusta tulee parantaa uusilla rahoitustavoilla, esimerkiksi ”Uudisrakentamisessa sekä peruskorjauksessa tulee huolehtia ns. prosenttiperiaatteen toteutumisesta”. On pystyttävä turvaamaan rikas kulttuuritoiminta kunnissa myös näinä vuosina, jolloin julkinen talous velkaantuu. Kulttuuritoimintojen katkaiseminen tai keskeyttäminen ei palvele pitkäjänteistä yhteistä hyvää.

Museoista kulttuuripoliittinen ohjelma mainitsee mm seuraavaa: ”Museotoimintaa tulee ylläpitää nykyisessä laajuudessaan. Museoille tulisi nykyistä enemmän osoittaa vastuuta ja informaatio-ohjausta museopedagogiikan kehittämisestä ja näyttelytoiminnan elävöittämisestä perheiden ja koulujen kulttuuriperintökasvatuksen tukemiseksi. Museoiden kokoelmien saavutettavuudessa tulee huomioida sosiaalisen median mahdollisuudet. Museoiden näyttelytoiminnassa vähemmistökulttuurit tulee huomioida.” Lainaus jatkuu ajatuksella internet-palvelujen kehittämisestä ja saavutettavuuden parantamisesta.

3. Erilaisille museoille ovat tietenkin auki erilaiset toiminnan kehittämisen mahdollisuudet. Monille museoille sopii osallistavan toiminnallisuuden kehittäminen, lähes kaikkiin sopii tieto- ja viestintätekniikan uusien keinojen käyttöönotto. Digitalisaatiolla ja robotisaatiolla on entistä enemmän mahdollista taloudellisella tavalla saada kunkin katselun tai muun kokemisen kohteen yhteyteen asiaan liittyvä luonteva tieto ja vastauksia heränneisiin kysymyksiin. Yhteiset nettiportaalit ja hyvät nettisivut ovat eduksi, kenties virtuaalilasien tullessa yhä enemmän käyttöön, myös virtuaalimuseokäynnit voivat inspiroida oikeaan käyntiin reaalimaailmassa.

Museoiden pääsymaksut koetaan joskus liian korkeina, siksi suunta kohti monen museon yhteisiä pääsymaksuja tai kattavia museokortteja on kannatettava. Museot auttavat paikkakuntansa taloutta myös kulttuurimatkailun edistyessä, ja kulttuuritarjonnan on hyvä olla keskeinen osa paikkakunnan brändiä.



Suomen ruotsalainen kansanpuolue, lehdistöpäällikkö Niklas Mannfolk

1. Uudistuksen myötä kunnilla on selkeämpi vastuu kulttuurista ja myös kunnan kulttuuritarjonnan säilyttämisestä. Maakunnat puolestaan vastaavat maakuntakulttuurin ylläpidosta. 
Toivottavasti uudistusta ajavat tahot muistavat myös tämän, eivätkä keksity ainoastaan taloudellisiin lukuihin ja terveydenhoitoon.

2. Taiteen luomisella ja kokemisella jokainen voi laajentaa näkemystään ympäröivästä maailmasta, siksi kulttuurielämysten tulee voida olla osa ihmisten itsensä toteuttamista ja yhteiskunnallista osallistumista. 
Kulttuuria tulee tukea, mutta valtion ei tule sitä ohjata, ja kulttuurin tulee voida kehittyä yhteiskunnan mukana. Elävää kulttuuria luodaan yhteisvaikutuksessa kulttuuriperinnön ja muuttuvan ympäristön kanssa; molempia tarvitaan.

3. Kulttuuripolitiikan tulee edistää lisääntynyttä moninaisuutta ja laajaa kulttuuritarjontaa sekä siten suurempaa valinnanvapautta. Kulttuurilaitokset, kirjastot ja museot ovat tärkeitä tiedon kantajia ja välittäjiä. Haluamme virkistää alueiden kulttuurielämää huolehtimalla esimerkiksi alueteattereiden toimintaedellytyksistä. Niiden toimijoiden ja laitosten, joille myönnetään valtion varoja, tulee olla valmiita kantamaan erityinen uudistumisen vastuu. Samalla valtion täytyy vahvistaa valmiuksia tukea vapaata taidekenttää. 




Suomen Sosiaalidemokraattinen Puolue, puoluesihteeri Reijo Paananen

1. Hallituksen esitys ei anna selvää vastausta museoiden toiminnan tulevaisuudesta. Yleisesti näyttää siltä, että hallitus vaikeuttaa julkisen talouden tilannetta kokonaisuudessaan. SDP:lle on erittäin tärkeää, että julkisista palveluista pidetään hyvää huolta myös jatkossa.

2. SDP kannattaa monimuotoisia kulttuuripalveluita, joihin kansalaisilla on varaa tulotasosta riippumatta. Taide ja kulttuuri kuuluvat kaikille. Julkisesti tuettujen kulttuuripalveluiden pitäisi kattaa suunnilleen koko maa ja tuottaa hyvää laatua ja elämyksiä sekä isoille että pienille yleisöille.

Kunnolliset kulttuurilaitokset ovat myös reiluja työpaikkoja kulttuurin ammattilaisille. Esimerkiksi valtionosuusjärjestelmä on paljon mainettaan parempi. Museot tekevät arvokasta työtä mm. tukemalla ihmisten historiantuntemusta, suojelemalla kulttuuriympäristöjä ja pitämällä huolta kulttuuriperinnön monimuotoisuudesta. Kulttuuriministeri Pia Viitasen aikana käynnistettiin Kaikukorttikokeilu, joka mahdollistaa vähävaraisille pääsyn maksuttomiin kulttuuripalveluihin. On hienoa, että museot ovat innolla mukana tällaisissa hankkeissa.

3. Keskeistä on yhteistyön lisääminen erilaisten museoiden välillä. SDP pitää tärkeänä museoiden monimuotoisuutta ja avoimuutta. Vapaa pääsy, ilmaisillat tai edulliset pääsyliput ovat hyviä tapoja tavoittaa uusia yleisöjä. Haluamme kannustaa kulttuuritoimijoita yhteistyöhön myös taiteenlajien välillä.



Vasemmistoliitto, poliittinen sihteeri Dan Koivulaakso

1. Vasemmistoliiton mielestä kunta- ja maakuntauudistuksessa pitää turvata museoiden rahoitus myös
jatkossa. Kts. kohta 2. 


2. Taidelaitosten ja museoiden rahoitusta lisätään ja pääsymaksuja alennetaan. Arvonlisäveroa alennetaan veroluokista, joihin kuuluvat mm. kulttuuri- ja viihdetilaisuudet, taide-esineiden ensimyynnit sekä erinäiset kulttuurikorvaukset.

Taiteita ja kansalaistoimintaa pitää tukea avarakatseisesti. Taide ja kulttuuri ovat inhimillisen elämän ja sosiaalisen kanssakäymisen perustarpeita ja niiden pitää olla ihmisen perusoikeuksia. Kulttuuri ja taide ovat itsessään arvokkaita, mutta myös niiden taloudellinen merkitys korostuu tuotannon työn automatisoituessa.

Omaehtoinen kulttuuritoiminta vahvistaa ja luo uusia tapoja elää. Taide ja kulttuuri tuovat yhteiskuntaan aineetonta hyvinvointia. Siirtymällä kulutuskeskeisyydestä kohti aineettoman hyvinvoinnin lisäämistä luodaan kotimaista työtä, joka on myös ympäristön kannalta kestävää. Taidetta ja kulttuuria tulee voida harrastaa asuinpaikasta, varallisuudesta, iästä ja taustasta riippumatta. Julkiset tilat tulee olla kansalaisten käytössä maksutta. Taidetta ja kulttuuria pitää viedä entistä enemmän sinne, missä ihmiset asuvat ja liikkuvat: myös lähiöihin ja pienille paikkakunnille. Taiteilijoiden toimeentuloedellytykset on turvattava.


3. Museoiden julkisen rahoituksen tason pitää vakauttaa niin, etteivät suhdanteet ja riippuvuus yksityisestä rahasta pääsisi vaikuttamaan keskeisiin toimintoihin. Tämä myös vapauttaisi työntekijöiden resursseja ja työnjakoa museotoimintoihin erilaisesta markkinoinnista.

Museoiden tulosseurannassa pitäisi kehitellä määrällisten mittareiden ja kävijämäärätilastojen korostumisen rinnalle myös muita laadullisia mittareita, jotta museokenttä pysyy monipuolisena eikä tasapäisty menestyspaineiden takia. Ilman kokeellisempaa taidetta kulttuuri jähmettyy ja latistuu.

Kulttuurisen demokratian nimissä kunnallisten museoiden pitäisi olla maksuttomia samalla tavalla kuin kirjastotkin ovat. Trendi on nykyään päinvastainen kun erilaisia alennusryhmiä yritetään poistaa. Julkista tukea nauttivien museoiden menettely taiteilijoita kohtaan on oltava reilua esimerkiksi näyttelykorvausten suhteen.




Vihreä liitto, puoluesihteeri Lasse Miettinen

1. Jos hallituksen sote- ja maakuntauudistus toteutuu, se ei suoraan vaikuttane museotoiminnan ylläpitoon, järjestämiseen ja rahoitukseen.

Siltä osin kuin museot ovat kuntien hoitamia, niiden pitäisi sellaisina myös jatkaa. Uudistuksen mahdolliset vaikutukset (ja uhat) museoille tulevat rahoituksen kautta: kun kunnilta siirtyy sosiaali- ja terveydenhuollon mukana puolet tuloista ja menoista maakunnille, monissa kunnissa tullaan varmasti tekemään nykyistäkin tiukempia valintoja siitä, miten rahat käytetään. Tällöin etenkin mahdolliset investoinnit museoihin voivat tulla nykyistä korkeamman kynnyksen taakse, jos kuntapäättäjät eivät hahmota kulttuurin ja sivistyksen merkitystä kunnan tulevaisuudelle.

Valtion museoihin uudistuksen ei pitäisi myöskään vaikuttaa; niiden tulevaisuuden kannalta tärkeämpi asia on, miten hallituksen leikkauspolitiikka on iskenyt kipeästi museoalaan. Museot ovat olleet isoja menettäjiä kulttuuribudjetin leikkauksissa; tämä ei voi jatkua, jos haluamme vaalia kulttuuriperintöä tässä maassa 2000-luvulla.

2. Vihreiden mielestä kulttuuri kuuluu kaikille ja sen tulee olla myös kaikkien saatavilla.
Tällä on hintansa. Vihreiden mielestä kulttuurirahoitukselle voi kehittää uusia muotoja, kuten joukkorahoitusta tai sponsorointia, mutta perusta on oltava julkisessa rahoituksessa. Valtion on kannettava vastuunsa kulttuurin rahoituksesta, eikä sitä voi jättää ihmisten hyväntahtoisuuden varaan.

Museoiden tehtävä on vaalia kulttuuriperintöä ja auttaa ihmisiä tunnistamaan se. Yhteinen kulttuuriperintömme auttaa ihmisiä ymmärtämään niin historiaa kuin nykyaikaakin. Museoiden yhteiskunnallisen merkityksen kannalta olisi tärkeää että niiden kävijämäärät kasvaisivat ja ne tavoittaisivat nykyistä suuremman joukon ihmisiä ja laajasti eri ihmisryhmiä. Museon kynnystä olisi mahdollista madaltaa poistamalla pääsymaksuja - toki ilman että tämä leikkaa museoiden käytettävissä olevia määrärahoja. Ruotsissa se on lisännyt erityisesti nuorten museokäyntejä. Museokortin käyttöönotto on askel oikeaan suuntaan.

Museoiden on tärkeää elää  ajassa ja tuoda esiin sitä moninaisuutta, joka kulttuuriin ja yhteiskuntaan sisältyy. Kulttuuri, yhteiskunta ja historia eivät ole vain yksi suuri, enemmistön ehdoilla kerrottu tarina. Kulttuurin kirjo ja rikkaus tulevat esiin esimerkiksi näyttelyjen kautta, jotka kertovat myös valtakulttuurin ulkopuolisten, kuten erilaisten vähemmistöjen historiasta.

On hyvä myös painottaa sitä, miten ja minne näyttelyitä tehdään ja kokoelmia tuodaan esiin. Ongelmana on ollut kokoelmien heikko liikkuvuus. Iso osa kokoelmista on sijoitettu paikkoihin, joissa ne eivät pääse esille.

Suomessa kulttuuriperinnön digitointi on edennyt hitaasti niukoista resursseista johtuen. Kulttuuriperintöä pitäisi saada kuitenkin enenevässä määrin verkkoon kaikkien saataville, niin tutkijoiden kuin kaikkien asiasta kiinnostuneiden käyttöön. Tämä toisi museoiden kokoelmien rikkauden tietoyhteiskunnan välineiden avulla entistä paremmin kaikkien ulottuville.


3. Kunnallisena palveluna museoita olisi syytä kehittää monikäyttöisen ja yhteisen julkisen tilan suuntaan madaltamalla kynnystä museoiden käyttöön. Tässä esimerkiksi pääsymaksuista luopuminen ja helposti lähestyttävät sisällöt, jotka huomioivat eri ikäryhmät, olisivat tärkeässä asemassa. Helsingin kaupunginmuseo on tästä hyvä esimerkki ja Vantaalla on tehty hienoa työtä aivan uudenlaisten näyttelyiden kanssa. Museot rakentavat kunnan identiteettiä, kuten kulttuuri ja sivistys ylipäänsä tekevät, ja ne tulisi nähdä tärkeänä osana tarinaa, jota kunta itsestään kertoo - asioina, joista kunta voi olla ylpeä ja jotka tekevät sitä tunnetuksi muuallakin. Katso myös vastaus 2.